Visio tulevaisuudesta ilman vanhoja ihmisiä

Piia Leinon tulevaisuuden kauhukuvia maalaileva dystopia saa uutta särmää ajankohtaisen koronakriisin vuoksi (Yliaika, S&S 2020). Kun tauti etenee, erityisesti vanhukset ovat hengenvaarassa. Leinon romaanissa taas vanhat ihmiset on suljettu kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle 2050-luvulla.

Kuvitelma on tavallaan totta jo tänään. Yli 70-vuotiaat on eristetty neljän seinän sisälle. Ulos uskaltautuneella ikäihmisellä on syyllinen olo ja vanhusten hoivakodit alkavat muistuttaa surmanloukkuja. Sievistelevä nimi, hoivakoti, kuulostaa huonolta vitsiltä.

Mutta huonot ajat ovat vasta tulossa, jos uskoo Piia Leinon visioihin. Vuonna 2052 Suomessa on laki, Lex 75, jonka mukaan elämä käytännössä rajoitetaan 75:een vuoteen.

Yli-ikäisiltä viedään Suomen kansalaisuus. He menettävät omaisuutensa valtiolle, jos eivät poistu ajoissa täältä maan päältä exituksen kautta.

Julkkikset järjestävät makaabereja kuolemanjuhlia, joista tehdään isoja mediatapahtumia. Sellaiseen valmistautuu myös Yliajan päähenkilö Annastiina Kankaanrinta, entinen kansanedustaja ja ministeri, jota pidetään Lex 75:n ideanikkarina. Hän täyttää kohta 75, kutsut kuolemanjuhliin on jo lähetetty ja hän miettii kuumeisesti, mitä kuolematonta lausuisi medialle viimeisiksi sanoikseen.

Mietinnän yhteydessä Kankaanrinta alkaa katua menneitä tekojaan ja lähtee paniikissa pakoon kaikelta ”sivistykseltä”. Ei tullut exitusta, tuli exodus.

Kun Lex 75 säädettiin, lain puolustajat puhuivat kauniisti eliniän itsemääräämisoikeudesta, kun taas opposition terävin kärki haukkui ehdotusta vanhusten tappolaiksi, joka ajoi ihmiset itsemurhiin.

Laki saatiin läpi, kun vedottiin talouden realiteetteihin, eläkepommiin, ilmastonmuutokseen. Emme voisi ylläpitää nykyistä elintasoa, jos rahat menisivät vanhustenhoitoon, oli Annastiina Kankaanrinnan mielipide tuolloin.

Lex 75:n puolustajilla oli paljon muitakin syitä lain puolesta. Jos vanhuksia olisi vähemmän, energiankulutus laskisi, asuntopula helpottuisi, vesistöihin ajautuisi vähemmän lääkejäämiä, terveyskeskuksiin ei tarvitsisi jonottaa, kolikoitaan kaivelevat ikäihmiset eivät enää hidastaisi kassajonoja.

Annastiina Kankaanrinnan katoamisen jälkeen ryhdyttiin pohtimaan, pitäisikö lakia sittenkin muuttaa ja avata kansalaisuus jälleen yli-ikäisille, yli 75-vuotiaille.

Politiikan kommentaattori varoitti television Exitus-teemaillassa lakimuutoksen vaaroista: ”Eläkemenot kasvaisivat järkyttävästi, ja eläkeikää pitäisi nostaa. Terveyskeskukset ja sairaalat täyttyisivät vanhuksista, jonot pitenisivät… Iso kysymys onkin, olisimmeko oikeasti valmiita tinkimään elintasostamme.”

Niinpä.

Piia Leino kirjoittaa tulevaisuudesta, mutta käytännössä hän kirjoittaa nykyajasta. Yliaika on kuin romaanin muotoon puettu pamfletti vanhusten kaltoin kohtelusta. Poliitikkojen repliikit on muokattu suoraan viime vuosien poliittisesta jargonista.

Kun kaunokirjailija ryhtyy yhden asian äänitorveksi, taiteellinen vaikutelma usein kärsii. Jos yrittää olla ajassa kiinni, vaikkakin tulevaisuuden kautta, voi käydä niin, että ei ole missään kiinni.

Yliajan tarina ei ole monimutkaisuudella pilattu. Se on simppeli ja helppolukuinen ajatusleikki, jossa taiteellinen vaikutelma säilyy kaikesta huolimatta hyvänä. Vanhusteema on ikuinen.

STT:n toimittajana työskentelevä Leino kirjoittaa eleettömästi isoista asioista. Jos hän vielä lopettaisi kauaa-sanan toistuvan käytön, olisin tyytyväinen. Tuskin siihen kauan menee.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu