Yks’ tavallinen Lindström

Entinen ministeri, perussuomalaisten ja sinisten kansanedustaja Jari Lindström, 54, on julkaissut esikoiskirjansa (Syvään päähän – Muistelmani, WSOY). Se on tarina siitä, miten yhdestä tavallisesta Lindströmistä, työttömästä paperimiehestä, tuli kahden kauden kansanedustaja, kahden puolueen ja kahden salkun ministeri ja lopulta työtön työnhakija.

Kun Lindström valittiin eduskuntaan vuonna 2011, hän oli niin tavallinen, ettei häntä juuri noteerattu. Erkki Tuomioja ei kahdeksan vuoden aikana koskaan tervehtinyt. Ehkä Tuomioja ei erottanut miestä eduskuntatalon pylväistä.

Mauri Pekkarinen taas muisti vuosikaudet Lindströmin nimen aina väärin. Pekkarinen puhui edustaja Lindroosista, sitten ministeri Lindroosista, kunnes yksi kyselytunti muutti kaiken.

Pekkarinen johti varapuhemiehenä istuntoa, muisti jälleen väärin ja antoi puheenvuoron ministeri Lindroosille, jolla välähti: ”Kiitos, puhemies Pikkarainen – anteeksi Pekkarinen!” Sen jälkeen Mauri Pekkarinen ei enää unohtanut Lindströmin nimeä.

Lindström kirjoittaa satojen blogien ja kolumnien tuomalla rutiinilla sujuvaa asiatekstiä. Kaikesta huomaa, että hän on harrastanut kirjoittamista. Tehoa tekstiin hän hakee katujen kielestä. Muutama esimerkki:

”Ilmapiiri oli suoraan sanottuna perseestä. Vitutti mennä töihin.”

”Vaalikevät oli melkoista vittuilua.”

Alexander Stubbille: ”Älä minulle vittuile, soita Soinille, jos sinulla on jotain asiaa.”

Yhdeksän persu-kansanedustajan irtiottoa maahanmuuttopolitiikassa Lindström kuvaa omaan pesään kusemiseksi: ”Vitutti se, että toisilla on pokkaa tehdä noin. Toisaalta heitä varmaankin vitutti meidän toimintamme, koska moisiin toimiin lähtivät.”

Lindström lienee tavoitellut katu-uskottavuutta v-sanan toistuvalla käytöllä, mutta latteaksi jää. Esikoiskirjailija olisi voinut keksiä hieman vivahteikkaampia voimasanoja.

Eduskunnasta pudonnut Lindström sulattelee vielä kohtaloaan. Hän jättää tulevaisuutensa avoimeksi, mutta se on selvää, että politiikka jää ainakin toistaiseksi. Eläkeikään on vielä vuosia, joten muita töitä pitäisi keksiä.

Suosittelen kirjan perusteella ex-ministerille konsultin/kouluttajan hommia. Hän voisi erilaisissa tilaisuuksissa esitellä elämänfilosofiaansa ja rohkaista ihmisiä. Luulisi, että koronan jälkeen on tilausta epätavallisille selviytymistarinoille.

Jos jääkiekkovalmentajat pystyvät rahastamaan latteuksillaan yrityksiä ja yhteisöjä, miksei sitten yksi Mr. Chance Kouvolasta. Hänellä on sentään kunnon tarina nousuineen ja laskuineen.

Jarppa ei olisi estradeilla mikään Curre Lindström, vaan ihan tavallinen Lindström, joka on elänyt epätavallisen elämän. Hän operoisi kai jossain sisäisen sankarin Sarasvuon ja hiihtolegenda Miedon välimaastossa.

Lindströmin elämänohjeet, jotka hän kiteyttää kirjaansa, eivät tuoreudellaan häikäise, mutta niiden pohjalta on hyvä jalostaa ajatteluaan:

”Tarttukaa siis rohkeasti uusiin haasteisiin, älkää pelätkö. Sukeltakaa syvään päähän. Muutos voi olla myös mahdollisuus eikä vain uhka. Olen siitä elävä esimerkki.”

”Kaikkein tärkein asia ei ole muiden antama tunnustus. Tärkeintä on se, että on sinut itsensä kanssa, ja sitä olen.”

Näillä ajatelmilla pääsee jo pitkälle. Ja aina voi ottaa oppia muiden ajattelijoiden viisauksista, joista parhaimpiin kuuluvat Nykäs-Matin klassikot: elämä on laiffii ja elämä on ihmisen parasta aikaa.

Jari Lindström on kirjoittanut lupaavan ja sympaattisen esikoiskirjan. Yksityiskohtia voidaan repostella, mutta kokonaisuus toimii. Pidin erityisesti paperimiesten työn konkreettisista kuvauksista.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu