Yksinkertainen mies – keskinkertainen nero

Yhdysvaltalainen kirjailija Paul Auster kuoli keuhkosyöpään runsas kuukausi sitten. Hän oli 77-vuotias. Hänen muistonsa kunniaksi päätin lukea hänen viimeiseksi jääneen teoksensa, joka julkaistiin suomeksi tänä keväänä (Baumgartner, Tammi 2024).

Kirjan päähenkilö Baumgartner on seitsemänkymppinen professori, ehkä vähän Austerin oloinen mies. Hän kirjoittaa kotonaan esseetä Søren Kierkegaardista, kun alkaa tapahtua kaikenlaisia kommelluksia.

Baumgartner keskeyttää kirjoituksensa, lähtee hakemaan tarvitsemaansa kirjaa ja huomaa, että kaasuhella on jäänyt päälle. Hän sammuttaa hellan, tarttuu tulikuumaan kattilaan ja polttaa kätensä. Hän unohtaa, miksi on keittiössä, puhelin soi jatkuvasti, hän kaatuu portaissa ja niin edelleen…

Romaanin alku on melkoista sekoilua, kuin sketsiviihteen käsikirjoitus. Alun jälkeen meno tasaantuu.

Baumgartner muistelee edesmennyttä vaimoaan, pohtii elämää ja kuolemaa. Tutut teemat toistuvat: muistot ja muistaminen, yksinäisyys ja sattuman merkitys.

Paul Auster on ollut suosittu kirjailija kotimaassaan, mutta ehkä vielä suositumpi Euroopassa, myös Suomessa. Hänen romaaninsa ovat viime vuosina kuuluneet Tammen Keltaisen kirjaston kestosuosikkeihin.

Austerilla on ollut vankka ihailijakerho, joka rakastaa hänen kirjojaan. Itsekin olen pitänyt monista hänen romaaneistaan siitä lähtien kun kirjailijaan ihastunut työtoverini viekoitteli minut Austerin kirjojen lukijaksi kauan sitten.

Huomasin kirjoittaneeni vuonna 2012 Austerin Talvipäiväkirjasta, että se on sympaattinen kuvaus vanhenevan miehen luopumisen tuskasta. Samat sanat voi sanoa Baumgartnerista.

Kriitikot eivät ole aina nielleet purematta Austerin kirjoja. Niitä on arvosteltu pinnallisiksi ja keveiksi.

Toista ääripäätä edustavat ne, jotka ylistävät Austeria neroksi, kuten japanilainen kirjailija Haruki Murakami on tehnyt. Meillä taas eräs kriitikko keksi taannoin väheksyä Austerin tuotantoa julistamalla hänet maailman keskinkertaisimmaksi neroksi.

Jotenkin minusta tuntuu, että Auster olisi saattanut omalla tavallaan jopa pitää tuosta luonnehdinnasta. Mikä loistava slogan kirjailijalle: maailman keskinkertaisin nero.

Neroudellaan, mitä se sitten tarkoittaakaan, Auster ei tietääkseni ylvästellyt. Päinvastoin. Hän vaikutti sympaattiselta ja vaatimattomalta.

Tähän kuvaan istuu hyvin kirjailija Sirpa Kähkösen muisto vuodelta 2017, jolloin Auster vieraili Helsingissä. Kähkönen kirjoitti Facebookissa, että hänet oli kutsuttu lounaalle hienoon ravintolaan Austerin kunniaksi.

Tarjoilijat olivat kohteliaita ja ravintola halusi tarjota parastaan. Kun Auster sitten tilasi lehtipihvin ja ranskalaiset, tarjoilija sanoi huolestuneesti: ”Mutta se on niin yksinkertainen ruoka.” Siihen Auster vastasi leppoisasti: ”Minä olen yksinkertainen mies.”

Yksinkertaisen miehen imagoa Auster pönkitti kertomalla usein julkisesti innostuksestaan urheiluun. Hän rakasti intohimoisesti amerikkalaista pesäpalloa, baseballia, ja seurasi tarkasti suosikkijoukkueensa pelejä.

Sellainen älykkö Auster oli, että hänellä oli varaa kulkea myös vastavirtaan ja piruilla hienostelijoille. Kun kulttuuri-ihmisillä on tapana korostaa lukemisen hyviä puolia, hän käänsi asian päälaelleen.

Auster kirjoitti teoksessaan Mielen maisemissa (2014): ”Luen nykyään paljon vähemmän kuin ennen. Sen seurauksena olen älykkäämpi ja huumorintajuisempi…”

Maailman keskinkertaisin nero ja yksinkertainen mies. Ehkä siinä oli lopulta Paul Austerin suosion salaisuus. Tuskin itseironiaan taipuvainen Auster näistä määritelmistä olisi loukkaantunut.