Yllättävät ystävykset – Ele, 95, ja Kullervo, 96
Professori Kullervo Rainion omaelämäkerta on kesän kirjallinen tapaus muistelmien sarjassa (Polkuja ja risteyksiä, Libera 2020). Eikä vain siksi, että kirjoittaja on lähes 100-vuotias, vaan myös sisältönsä ansiosta. Rainio täytti eilen (10.8.) 96 vuotta.
Kirjan alaotsikossa Rainio määritellään kirjailijaksi, psykologiksi, poliitikoksi ja filosofiksi. Hänen julkinen elämänsä huipentui kahteen kauteen eduskunnassa 1970-luvulla ensin kokoomuksen, sitten perustuslaillisen kansanpuolueen edustajana.
Kun eduskunnassa puuhattiin poikkeuslakia Kekkosen uudelleen valitsemiseksi, Rainio asettui vastahankaan. Hän sai Kekkosen suosioon pyrkineeltä puolueeltaan varoituksen. Hän erosi suutuspäissään kokoomuksesta.
Rainioon lyötiin äärioikeistolaisen leima. Tahtipuikkoa heilutti Pravda, jonka mielestä Rainio oli vaarallinen ja raivokas Suomen ulkopoliittisen linjan vastustaja. Pravdan perässä leimakirvestä heiluttivat suomalaiset myötäjuoksijat.
Tosiasiassa Rainio ei ollut kansanedustajaksi tultuaan puhunut halaistua sanaa ulkopolitiikasta, mutta poikkeuslain vastustaminen riitti syyksi leimakirveen heiluttamiseen.
Yllättävän ystävän poliittisen kentän toiselta laidalta Rainio löysi eläkepäivillään Ele Aleniuksesta, SKDL:n entisestä puheenjohtajasta. Heitä yhdistivät samankaltaiset kokemukset Neuvostoliiton painostuksesta.
Miehet tutustuivat toisiinsa lähemmin Antti-Veikko Perheentuvan perustamassa keskustelukerhossa, seitsemän hengen ”miessakissa”. Muita jäseniä olivat mm. Ylen ex-pääjohtaja Sakari Kiuru ja teol.tri. Antti Alhonsaari.
Alenius kertoi kavereilleen luottamuksellisesti, millaista painostusta joutui kokemaan erityisesti Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968. Painostus oli Rainion kuvauksen mukaan teräksisen kovaa ja päättyi suoranaisiin uhkauksiin.
Kun uhkaukset eivät Aleniukseen tehonneet, alkoi tulla yöllisiä puhelinsoittoja, joissa uhattiin Elen ja hänen vaimonsa henkeä. Näistä ajoista Alenius kertoi äskettäin myös Helsingin Sanomien haastattelussa: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006587265.html
Rainio oli järkyttynyt Aleniuksen kohtelusta ja häpesi entisiä ennakkoluulojaan, ”politiikan valheellisella kentällä syntyneitä”. Aiempi kuva poliittisesta vastustajasta muuttui täysin ja kunnioitus Aleniusta kohtaan kasvoi.
Kaiken kuulemansa perusteella Rainio nostaa Aleniuksen suomalaisten suurmiesten joukkoon.
Politiikka käsittää Rainion kirjasta lopulta vain pienen osan. Hän muistelee nuoruuttaan ja vanhuuttaan sekä aikansa kulttuuripiirejä. Kirjan sivuilla vilahtaa tuttuja nimiä Aila Meriluodosta Lauri Viitaan, Eino Kailasta V. A. Koskenniemeen, Kai Laitisesta Aale Tynniin, Matti Klingestä Lassi Nummeen. Herkulliset anekdootit lisäävät kirjan luettavuutta.
Tieteellisiä harrastuksia Rainiolla on ollut jatkuvasti. Tärkeä keskustelukumppani oli professori Lauri Rauhala aina siihen asti, kun Rauhala täytti sata vuotta 2014.
Kesäisin ikämiehet istuivat usein merenrantaravintolassa, ”jonka terassilla kevyen merituulen väreet naisten kretonkihameiden helmoissa ja hymy ihastuttavilla auringon ruskettamilla kasvoilla sai meidät vahvasti tuntemaan tajuntamme olemassaolon”.
Lukuisat keskustelut johtivat siihen, että Rainio ryhtyi tänä vuonna (95-vuotiaana) ”koronaviruksen ankeassa varjossa – maskikasvoisten ihmisten aavemaailmassa” – kirjoittamaan uutta teosta: Olevainen – johdatus maailmankuvaan.
Rainio sanoo tulleensa siihen ikään, että on aika mietiskellä peruskysymyksiä, kuoleman arvoitusta.
”Kun on tallannut erinäisiä polkuja 95 vuoden ikään asti, tuntuu aiheelliselta lopultakin koettaa saada selville, mitä tämä kaikki meno ja kohellus oikein on tarkoittanut.”
Kullervo Rainion muistelmat on tärkeä kirja. Se on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava ja poliittisesti merkittävä ajankuva. Rainio kirjoittaa hyvin ja höystää tekstiä omaperäisellä huumorilla. Hän tarjoaa kosolti aineksia myös elämän peruskysymyksistä kiinnostuneille.
Kirjan lukeminen on suorastaan puhdistava kokemus, ehkä myös niille, jotka aikoinaan heiluttivat leimakirvestä Rainion pään menoksi. Polkuja ja risteyksiä on harvinainen helmi muistelmien joukossa.
Rainion kirja on ladattavissa ilmaiseksi oheisesta linkistä: https://www.libera.fi/julkaisut/polkuja-ja-risteyksia/
Ilmoita asiaton viesti
Varsin mielenkiintoista. Rainio on tosiaan ollut monessa mukana; Kanava-lehdessä on silloin tällöin ollut hänen metafyysisiä pohdintojaan.
On hyvä muistuttaa, että 1970-luvulla presidentinvaalit estäneen poikkeuslain vastustaminen riitti äärioikeistolaiseksi leimaamiseen. Kyseessähän ei ollut pelkästään Pravdan antama leima, vaan kotimaan sisäisessä politiikassa vaikuttivat samat leimat. Nykyajan näkökulmasta tämä tuntuu järjettömältä, mutta olisi ylimielistä luulla, että nykyajan suomalaiset olisivat sen viisaampia. Vastaavaa sokeutta esiintyy edelleen, mutta sen keskellä elävät eivät sitä huomaa.
Ilmoita asiaton viesti
En poliittisesti kauhean merkittävänä osaa millään Rainiota pitää, mutta kulttuuripoliittisena ilmiönä kyllä.
Sekä hyvässä että pahassa.
Sen sijaan Ele Alenius on aika lailla toista maata -ja jopa toista ulottuvuutta. Suuri Ihminen.
Vähän tuossa analyysissä pisti silmään käsitteen ”leimakirveen heilutus” toisto.
Se on aika kulunut ja aika huonosti yhteensopiva , jos sillä halutaan nivoa yhteen kaksi niin erilaista persoonaa kuin Alenius ja Rainio.
Samoin tuo ”Väärinymmärrettyjen Klubi” tuntui perustaltaan hieman huteralta , jos sen ainoa sidos oli ”leimakirves”.
Täytyy tutustua teokseen ; Rainion kanssa itsekin tekemisiin joutuneena, en kuitenkaan (missään mielessä)politiikassa.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos palautteesta. En minäkään Rainiota merkittävänä poliitikkona pidä. Hänhän ajautui marginaaliin. Kirjoitinkin, että Rainion kirja on poliittisesti merkittävä ajankuva, siis lähinnä 1970-luvulta.
Ilmoita asiaton viesti
Yksi pikkuseikka: Lukeeko siellä tosiaan: ”jonka terassilla kevyen merituulen väreet naisten kretonkihameiden helmoissa ja hymy ihastuttavilla auringon ruskettamilla kasvoilla sai meidät vahvasti tuntemaan tajuntamme olemassaolo”. Tuossahan olisi kummallinen objektivirhe viimeisessä sanassa.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä kun huomasit. Kiitos siitä. Se on minun virheeni. Korjaan sen oikeaan muotoon, joka on alkutekstissäkin.
Ilmoita asiaton viesti
Kun käy ilmi, että Neuvostoliiton painostus oli kyseisessä ajassa mennyt niin pitkälle, että yksittäisille kansalaisille tehtiin yöllisiä henkeen tai terveyteen kohdistuvia uhkaavia puhelinsoittoja, niin koko ajan kuvasta saa retrospektiivisesti vielä kaameamman kuvan kuin millaisena sen silloin kokikaan.
Mauno Koivisto mainitsi Hesarin haastattelussa joskus 2000-luvun alkupuolella, että ”Neuvostoliitto ei ollut niin paha kuin kansa luuli. Se oli paljon pahempi”.
Olen usein miettinyt miten oli mahdollista, että valtio-opin professori Göran von Bonsdorff muutti kantaansa Kekkosen poikkeuslakiin yli yön 180 astetta toiseen suuntaan. Hän ilmoitti vakaalla äänellä TV-haastattelussa, että ”poikkeuslaki ei tule kysymykseen eikä mikään ole niin tärkeätä kuin se, että Suomen kansa saa perustuslain mukaisissa vaaleissa valita oman presidenttinsä.” Parin päivän kuluttua hänen nimensä oli ensimmäisten joukossa vetoomuksessa, jossa Kekkosta pyydettiin ”suostumaan” poikkeuslakiin. Kirjan kuvaamat menetelmät selittänevät kaikkea tällaista.
Ilmoita asiaton viesti
SKDL:n sisällä on kiertänyt huhuja pahemmistakin asioista. Miksi kollega Ryömän Moskvitsh syöksyi metsään, ja mitä toverit heti sen perään etsivät hänen perheensä asunnosta (eivät löytäneet)?
Minulla on ajatus siitäkin, mutta en nyt sitä paljasta. Sen tiedän, että se huolellisesti piilotettiin.
Ilmoita asiaton viesti
Mauno Koivisto tarkoitti Juha lausumassaan itseään. Se kuului: ”Kun katsoo kaikkea sitä, mitä tiedossa on ollut ja tietoon tullut entisestä Neuvostoliitosta, niin voidaan sanoa, että siellä vallalla ollut järjestelmä ei ollut niin paha kuin minä oletin, se oli paljon pahempi.”
Ilmoita asiaton viesti
Ele Aleniukseen liittyen tuli mieleen Kekkosen heittämä herja, kun hän puolusti SKDL:n kokeman sisäpoliittisen hallituspaitsion lakkauttamista 1960-luvulla.
Tuo paitsiohan päättyi vuoden 1966 vaaleihin, mutta sitä ennen oli esitetty muun muassa, että ”SKDL haluaa tehdä Suomesta diktatuurin”. Kekkonen oli todennut siihen: ”Minun on aika vaikea kuvitella Ele Aleniusta diktaattorina”.
Hän osui naulan kantaan sen suhteen mitä Ele Aleniuksesta ajateltiin – pieni pehmeä idealisti. (Ei ehkä aivan naulan kantaan itse asian kannalta kuitenkaan, sillä SKDL oli kommunistien peitejärjestö, joka tilaisuuden tullen olisi heivannut Aleniuksen pois alta aikayksikön.)
Ilmoita asiaton viesti
On huhuja Yrjö Leinon joutumisesta isäntänsä epäsuosioon joskus 40-luvun lopulla. Huhujen mukaan Leino uskaltanut matkustaa enää Neuvostoliittoon.
Onko tässä tullut uutta tietoa sitten NL romahtamisen?
Kysymuksiä olisi paljon:
Estikö Leino tosiaan vallankumouksen Suomessa?
Pilasiko viina, vai joku muu Leinon ja Hertan avioliiton?
Oliko Leinolle suunniteltu Mauri Ryömän kohtalo?
Ilmoita asiaton viesti