Taiteesta – ihanaa eiku kamalaa eiku

Nuorempana opiskelijana olin kovasti kiinnostunut kuvataiteesta, teatterista ja elokuvataiteesta. Koulussa olin jonkinmoinen piirtelijä, ehkä perua isävainaalta joka oli enempi kameramies mutta myös harrastetaiteilija. Kävin opiskeluaikaan taidenäyttelyissä, liityin elokuvakerhoon, valokuvaajanakin olin innokas. Pyörähdin jopa Oulun ylioppilasteatterissa aikoinani. Ainoastaan musiikki ja laulu ei ole koskaan sujunut: kansakoulussa ekaluokan keväällä todistuksessa oli Musiikki:5, eikä se kutosta korkeammalle koskaan noussut. Parkettitanssijana olen kuitenkin melko partaveitsi, ja olenkin hyödyntänyt tanssitaitoani kaikista taidelajeista itse asiassa eniten myös omassa työelämässäni (tähän hymiö).

Oulussa kävi kerran 80-luvulla niin, että olin ostamaisillani lipun juuri siihen Oulun Kaupunginteatterin näytökseen, joka aiheutti skandaalin ja megapahennuksen koko Suomessa. ”Jumalan teatterin” neljän radikaalin teatterikoululaisten radikaaliryhmän esitys tapahtui Oulun kaupunginteatterissa 17. tammikuuta 1987. Teatterikorkeakoulun opiskelijat olivat aiemmin ilmoittaneet sanomalehti Kalevassa esittävänsä Pohjoisten teatteripäivillä ”manifestin siitä, mitä teatteri nykypäivänä voi olla ja mitä se ei voi olla”. Jumalan teatteri esittikin paskanheitto- ja kiroiluperformanssin ja taisivat tyhjentää vaahtosammuttimetkin yleisön päälle. Olisi ollut mielenkiintoista olla siinä vuosikymmenen teatteritapahtumassa, mutta en edes muista oliko joku tenttiluku tai muu syy miksi en juuri siihen näytökseen hankkinut lippuja. Jos olisin tiennyt, mikä happening on tulossa, olisin tietysti ostanut lipun ja mennyt hyvin suojautuneena mukaan. Harmi että jäi näkemättä, olisi jäänyt lapsenlapsille kerrottavaa! Mutta tietysti pisti se jälkeenpäin miettimään, että mitä on julkisesti rahoitettu teatteri ja mitä se ei voi olla.

Kuvataidepuolella olen työni ja harrastuksieni takia päässyt kuvataidekaupoille, kun tuttuja taidekauppiaita on ollut lähipiirissä. Joskus olen jopa vakavasti harkinnut taideliikkeen eli sen varaston ostamista, mutta kauppahinnasta ei päästy yksimielisyyteen.

Pohjalaiset klassikkotaiteilijat kuten Nelimarkka ovat aina taattua laatua ja pysyvät koko ajan hinnoissaan. Nelimarkat ovat muuten aina kiitollisina vastaanotettu liikelahja, kun vaikka yritys tai 50-vuotias Nelimarkan saa. Nelimarkka on hyvin hienostunut ja osaa kivasti kuvata talvimaisemaa, jäyhää kansaa ja mennyttä maailmaa, niin että katsojaa aina miellyttää eikä kukaan suutu. Taattua laatua!

Juhani Palmua on paljon elämäntyylistään parjattu ja haukuttu lööpeissä viime aikoina, mutta Palmu on kyllä minun suuri suosikkini. Kunnon taiteilijan pitää elää myrskyisää ja otsikkoihin päätyvää elämää, jotta syntyy legendaa! Voi olla, että Palmu ei ole noudattanut Kansanterveyslaitoksen suosituksia omassa elämässään, mutta mitäs siitä, se on jälkeen jäävä taide mikä ratkaisee! Legenda on se tarina, josta syntyy taiteilijan brändi eli nimi. Tauluilla pitää olla brändi ja Palmun taide on ihan oma brändinsä. Osaan arvata, että Palmun – sanoisinko raavaalle miehelle helposti sulateltavat – pohjalaismaisemia, raamatullisia aiheita, kauniita naisvartaloita ym. käsittelevät taideteokset säilyttävät arvonsa, kun vuosikymmenet ja vuosisadat vierivät eteenpäin. Nyt Palmua saisi halavalla, joten siitäpä teille kaikille ostosuositus!

Vaasalaisen Nandor Mikolan taiteteokset ovat myöhemmällä tuotantokaudella abstrakteja ja hienostuneita pohjalaisen maiseman oleellisen sisällön kuvaajia ja omat pari Nandoria ovat ihan jokapäiväisen ihastelun aiheita, niihin en vaan väsy ja vaan niissä on aina uutta hienostunutta ja tyylikästä katseltavaa. Siinä nousee ihmisenäkin nextille levelille kun todellista Taidetta ihailee. Nandorin taideteosten oston kanssa pitää kuitenkin olla, niin kuin kaikkien maalausten kanssa, varovainen, sillä feikkiä myydän niin paljon, että Nandor Mikola ei olisi ikinä ehtinyt niitä itse kaikkia maalata, mitä aitona Nandorina markkinoilla on myynnissä. Mutta aitoina omani minulle myytiin. Aitojahan ne ovat, eikö olekin, onhan…?

Kolmas pohjalainen taiteilijasuuruus on valtiotieteiden tohtori Soile Yli-Mäyry, joka sekä maalaa että tekee lasiteoksia ja tekee muita kolmiulotteisia teoksia. Hän on menestynyt ja suosittu, mutta minun silmissäni tuntuu siltä, että hän tekee koko ajan samaa taideteosta, värikästä piiperöä, joka on joka teoksessa sama, mutta eri järjestyksessä. Ei oikein meikäläistä raavasta sianlihansyöjää puhuttele henkilökohtaisesti, mutta en ihmettele sitä, että jos niistä kevyemmän ruokavalion ystävät voisi tykätäkin.

Suomalaisten kulttuurikiistojen ykkönen, Jumalan teatterikin mukaan lukien, kautta aikojen lienee syntyjään lapualaisen Teemu Mäen kissantappovideo. Olen nähnyt saman taiteilijan maalauksiakin ja minun on sanottava, että huonovointiseksi niistä tulen. Ei se ole paistetun sianlihan syönnin aiheuttamaa närästystä, vaan kauhua. En käsitä sitä maalausten ahdistuksen määrää, en ymmärrä muutenkaan, enkä halua nähdä enempää. Sellaista sekamielentilaista kuvitusta en valitettavasti jaksa katsella – siitä syvä pahoitteluni. Kysynpä vaan, missä lapsiperheessä niitä Mäen teoksia voi laittaa olohuoneen seinälle, tai minkään firman edustusseinälle? Hän toimii kuitenkin nykyään, varmaankin ansioistaan, Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana.

Paikallisia kuvataiteen pettymyksiä on, olisiko ollut noin vuonna 2012, Kuntsissa eli  Vaasan entisessä tullikamarissa järjestetty – jotain yleistä ahdistusta käsitellyt – mustavalkoisten valokuvien näyttely. En tiennyt etukäteen mitä siellä on näytillä, kun toin bussilastillisen Seinäjoen napamiehiä ja –naisia Vaasan kaupungin vieraaksi katsomaan Kuntsin tarjontaa. Aivan kamalia ahdistuneita valokuvia seinäkaupalla! Ihan hirveitä! Saattoi olla, että joku maakunnan miehistä tai naisista tykkäsikin, mutta onneksi oli Vaasan kaupunki ostanut sen verran runsaasti kuohujuomaa, että sai itse kukin nopeasti kurlattua oman ahdistuksena pois, ja siitä sitten porukalla mentiinkin nopeasti hauskemmille jatkoille. Muuten Kuntsi tietenkin rakennuksena ja museona on kiva, ja siellä on ollut myös kivojakin näyttelyjä, mutta toisenkin kerran pitää etukäteen tarkistaa, mitä siellä on esillä, ennen kuin raahaan maakunnan rahvasta Vaasaan katsomaan jotain kummallista.

Kaikkein parasta taidetta on kuitenkin oman jälkikasvun koulussa ja muualla tekemät taideteokset, kun ne kehystyttää ammattilaisilla hyviin kehyksiin ja laittaa seinälle edustuspaikalle. On se niin, että kauneus on katsoja silmissä. Mikolan vesivärityö Koivulehto on ihan yhtä kiva ja mieltä ylentävä kuin sen vieressä roikkuva tyttären peruskoulussa tekemä vesivärityö Koivulehto, kun ne kummatkin ovat samanlaisissa raameissa!

Jouni Niskanen

Korkeakouluissa opetus- ja tutkimus- sekä esimiestehtävävissä pitkään, pankissa kiinteistövälitystehtävissä aikansa, nyt oma yritys ja muuta kiinteistöharrastetta. Sote kiinnostaa, samoin koulutus, kuntien kehittäminen, kaikki elinkeinoihin liittyvä, sekä ulkopolitiikka ja EU.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu