Maailmankulttuuri siirtyi sensuurin aikakauteen
Joukkomurhaajien palkitseminen Nobelin rauhanpalkinnolla on jo perinne. Kirjallisuuden Nobel on kuitenkin useimmiten myönnetty sananvapauden puolustajille.
Tämänvuotinen Nobel-kirjailija Mo Yan yllätti Tukholman lehdistökonferenssissa pitämällä valtion harjoittamaa sensuuria välttämättömänä asiana. Hän vertasi sitä lentokenttien nykyisiin turvatarkastuksiin, joissa joutuu riisumaan vyöt ja kengätkin, mutta jotka ovat ”välttämättömiä”.
Vertaus ei ole mielestäni huono. Kyse on vain siitä, kannatammeko vai vastustammeko molempia käytäntöjä. Myöntämällä kirjallisuuden Nobelin Mo Yanille Ruotsin Akatemia on nähdäkseni julistanut eurooppalaisen kulttuuriperinnön kuolleeksi. Olemme virallisesti jonkinlainen kiinalais-amerikkalaisen poliisivaltion umpilisäke.
”Myöntämällä kirjallisuuden Nobelin Mo Yanille Ruotsin Akatemia on nähdäkseni julistanut eurooppalaisen kulttuuriperinnön kuolleeksi.”
Ei nyt sentään, ei Ruotsin Aketemia ole eurooppalaisen kulttuuriperinnön ainoa vaalija, eikä palkinto tarkoita sitä että Akatemia hyväksyy palkitun poliittiset mielipiteet. Ei Mo Yanin julistus sinänsä ainakaan minua yllättänyt, ottaen huomioon että Kiina tosiaankin on kommunistinen diktatuurivaltio, ja hän ilmeisesti aikoo jatkaa elämistään siellä.
Ilmoita asiaton viesti
Mo Yan vaikuttaa sympaattiselta kaverilta, joka ilmeisesti aikoo elää Kiinassa ja kommunistisessa puolueessa kaikessa rauhassa. Siksi hänelle kuuluukin Nobelin palkinto, joka myönnetään mahdollisimman keskinkertaiselle selviytymiskisavoittajalle, vai?
Ilmoita asiaton viesti
Kun edes Guardian ei ole jatkanut asian pohdiskelua pidemmälle, voitaneen rauhoittuneesti päätellä, että kyse oli juuri maahan saapuneen kohteliaan itämaalaisen tavasta sanoa jotakin myönteistä, vaikka mitä kysyttäisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Perry Link sanoo artikkelissaan kaiken, minkä voimme asiasta tietää:
http://www.nybooks.com/articles/archives/2012/dec/…
Ilmoita asiaton viesti
Tulinpa sitten lukeneeksi Mo Yanin kirjan Seitsemän elämää. Vaikuttava romaani, jonka kirjoittaja ei varsinaisessa työssään todellakaan ole sen kummemmin hallituksensa markkina-apina kuin John Steinbeck, Harry Martinson, Väinö Linna tai Günter Grass omansa. Ärsyttävän kohtelias äijä silti.
Ilmoita asiaton viesti