Kuolemattoman kuolemasta kymmenen vuotta

Tällä viikolla Yle Teema lähetti Henry Kingin ohjaaman helvetin huonon Hemingway-leffan Kilimanjaron lumet. Sitä on vaikea katsoa miettimättä, mitä John Huston tai Howard Hawks olisi saanut tästä irti.

Alkukohtauksissa heräsi kuitenkin muita muistoja, kun Benny Carter soitti alttosaksofonisoolon nimettömänä pariisilaismuusikkona.

Bennett Lester Carterin kuolemasta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta 12. heinäkuuta. Hän eli melkein 96-vuotiaaksi ja soitti ammatikseen 80 vuotta.

Benny Carterin saksofoni- ja trumpettisoolot olivat aina kuin opetustapahtumia: miten joku voi rakentaa jotakin noin johdonmukaista ilmeisen improvisoidussa tilanteessa?

Benny oli sielultaan säveltäjä ja hankkikin varsinaisen toimeentulonsa ensin 20- ja 30-lukujen big bandien sovittajana, sitten oman orkesterin johtajana ja lopulta elokuvien ja televisiosarjojen kapellimestarina.

Kyllä hän kirjoitti muistettavia melodioitakin: When Lights Are Low, Blues In My Heart ja muita. Mutta ennen kaikkea Benny Carter oli orkestroija.

Hänen 1940-luvun pahvinsa kelpasivat sellaisinaan 80-luvun UMO:lle, kun hän kävi heittämässä keikan Helsingissä. Eläkevuosinaan hän oli mennyt naimisiin Hilma Ollila -nimisen naisen kanssa. Pelkästään siksikin olisi luullut hänen olevan tunnetumpi myös Suomessa.

Lännen ja idän raja kulkee Ahvenanmaalla. Kyllä jazz vähitellen kotiutuu tällekin puolen, mutta vielä Bennyn kuollessa oli toisin.

Yritin tarjota nekrologia Aamulehteen, mutta kuukausipalkkaiset toimittajat, silloinen tyttöystäväni mukaan lukien, olivat sitä mieltä, että joku laulaja oli tärkeämpi, eikä samaan lehteen kahta neekeriä mahdu.

Nyt jo huvittaa. Mitä nekroista, toiset ovat kuolemattomia.