Monica Z., on meillä hauska täti

Ruotsalaisen Per Flyn ohaamaa filmiä Monica Z. on vaikea arvioida
elokuvataiteen teoksena, mutta kunnon musiikin ystävän kannattaa
tarttua tilaisuuteen.

Ehkä Fly on vähän tarkoituksellisestikin tehnyt pastissin
Hollywoodin elämäkertaleffoista, joiden kulta-aika oli juuri silloin,
kun Monica Zetterlund (1937–2005) nousi maineeseen, 1950-luvun lopulla.

Monica Z. on kuitenkin pohjimmiltaan tositarina. Muutama mutka on
oiottu ja yhden vielä elävän muusikon persoonaa hieman naamioitu.

Monica Zetterlund oli kerta kaikkiaan hyvä, Alice Babsin ja Karin
Krogin välisen sukupolven ylivoimaisesti paras jazzlaulaja
Pohjoismaissa. Elokuva kertoo uskottavasti, kuinka vaikeata vanhempien
lastenhoitoapuun turvautuvan värmlantilaisen yksinhuoltajan oli noihin
aikoihin kohota maailmanmaineeseen.

Ei se täydellisen leppoisalta ja herttaiselta persoonalta olisi
onnistunut. Monica oli särmikäs, omalla luontaisen ironisella
tavallaan. Istuihan hän Tage Danielssonin ja Beppe Wolgersin
kabareekoomikoksikin kuin kruununjalokivi samettityynylle.

Pääosassa Edda Magnason on ällistyttävä. Omien kappaleidensa
tekijänä tähän asti uransa luonut Edda onnistuu sekä kuulostamaan että
näyttämään Moica Zetterlundilta aavemaisen täydellisesti.

Jos haluat onnellisen lopun, se riippuu tietenkin siitä, mihin
kohtaan päätät tarinan, Orson Welles sanoi joskus. Per Fly on päättänyt
tarinan aikaan, jolloin Monica oli suosituimmillaan, avioliitto Sture
Åkerbergin kanssa voimissaan ja Kjell Bergqvistin uskottavasti
tulkitsema isäpappa oppinut hyväksymään menestyksen hinnan.

Oikea Monicahan joutui viettämään viimeiset vuotensa skolioosipotilaana pyörätuolissa ja paloi kuoliaaksi yksin kotonaan.