Jazzin voimalaitos muistoissamme

Cecil Taylor on sitten kuollut. Ilmeisesti hän tosiaan ehti 89 vuoden ikään, vaikka joskus häntä luultiin hiukan nuoremmaksi. Perusseikat käyvät ilmi Ben Ratliffin nekrologista:

https://www.nytimes.com/2018/04/06/obituaries/cecil-taylor-dead.html

Estetiikasta voidaan keskustella, mutta teknisesti Taylor oli historian täydellisin jazzpianisti. Jos ette minua usko, uskokaa Chick Coreaa, jolle moni muu tuon tittelin antaisi.

Meidän ikäisistämme monet tutustuivat Tayloriin ensin kirjan hahmona. Vuonna 1966 ilmestynyt kirja oli A. B. Spellmanin Four Lives in the Bebop Business, jota suosittelen edelleen kaikkien aikojen parhaana oppaana jazziin.

Uransa alkuaikoina Cecil Taylor levytti omien sävellysten ohella outoja tulkintojaan ikivihreistä, joten oli luontevaa tulkita hänet ikään kuin seuraavaksi askeleeksi Thelonious Monkista. Jossain vaiheessa minäkin sitten hankin nämä levyt:

Jazz Advance (1955)

Looking Ahead (1958)

Stereo Drive w. John Coltrane (1958)

Love For Sale (1959)

The World of Cecil Taylor (1960)

Jumpin' Punkins (1961)

New York City R & B w. Buell Neidlinger (1961)

Nefertiti, The Beautiful One Has Come (1962)

Unit Structures (1966)

Conquistador! (1966)

Silent Tongues (1974)

Historic Concerts w. Max Roach (1979)

Garden (1981)

Elävänä näin Taylorin ensimmäisen kerran kvintetteineen Pariisin Chatelet-teatterissa vuonna 1984. Myöhemmin tuli koetuksi soolokeikkoja Turun Sibelius-museossa, Raahen koulusalissa ja Tampereen Pakkahuoneella.

Tampereella Taylorin paikallisopas kertoi kokemuksistaan.

Hän oli maininnut aluksi hyväntuulisesti, että nyt mennään sinne Konservatoriolle. Mestari hiukan huolestui ja kysyi: “Mitähän minulta odotetaan?” – tarkoittaen: onko agentti myynyt tänne jonkin luentokeikankin…

No ei, mutta agentti ei ollut muistanut mainita, että pyydetty harjoitusflyygeli oli Konservatoriolla.

Cecil Taylorin tapoihin kuului harjoitella ilman häiritseviä vaatteita. Vaikka oppilaitos oli pyhäinpäivän viikonloppuna tyhjähkö, muutama henkilö tuli nähneeksi, että puolentoista metrin mittainen alaston musta eläkevaari takoo koulun pianoa aika aggressiivisesti…

Taylorista tuli kansainvälinen menestysartisti 70-luvun puolivälissä, kun sooloalbumi Silent Tongues julkaistiin. Keith Jarrett oli tasoittanut tietä pitkien pianoimprovisaatioiden hyväksynnälle. Jos Jarrett pulppusi kuin Ruoveden lähde, Taylor oli Niagaran putous.

Mestarin soolojen olennaisia osia olivat klusterit. Lapsikin saa niitä aikaan nyrkillä tai kyynärpäällä, mutta Taylorpa kykeni toistamaan ja analysoimaan klusterinsa milloin tahansa. Jazzista tietämätön eurooppalaisopiskelija kuuli hänen musiikissaan varmaan enemmän Bartokia ja Stravinskya kuin Monkia. Minä en.

Rest in anything but peace.

https://www.youtube.com/results?search_query=cecil+taylor