Lennie Tristano 19. maaliskuuta 1919 – 18. marraskuuta 1978

Thelonious Monk täytti 100 vuotta 10. lokakuuta 2017. Juhlin, mutten juuri kommentoinut. Kaikki on sanottu. Dizzy Gillespie täytti 100 vuotta 21. lokakuuta 2017. Kaikki on sanottu. Nat King Cole täytti 100 vuotta toissapäivänä. Teki mieli muistuttaa hänestä nimenomaan pianovirtuoosina, mutta ajattelin, että yleisesti ottaen hänestä puhutaan tarpeeksi.

Tänään täyttäisi sata vuotta Lennie Tristano. Nyt en voi olla hiljaa. Kyllä me kavereiden kesken hänestä keskustelemme, mutta jotenkin arvelen, että niinkin valveutuneiden kuin Uuden Suomen blogikeskustelijoiden piireissä hänen merkityksensä on tuntematon.

En tarkoita, että Tristano oli yhtä tärkeä kuin Monk. Ei ollut, mutta…

Pianisti Leonard Joseph "Lennie" Tristano teki muun muassa maailman ensimmäisen free jazz -levytyksen "Intuition" vuonna 1949, kymmenen vuotta ennen kuin Ornette Coleman innostui asiasta:

https://

Tuossa äänitteessä soittivat myös Lennien oppilaat altisti Lee Konitz, tenoristi Warne Marsh, kitaristi Billy Bauer ja basisti Arnold Fishkin. "Oppilaat" ihan kirjaimellisesti. Lennie Tristano oli ensimmäisiä muusikoita, jotka elivät opettamalla jazzia. Vasta joskus 1970-luvulla ruvettiin yleisesti hyväksymään, että jazzia ylipäänsä voi opettaa.

Monelle Cecil Taylorin ystävälle saattaa tulla yllätyksenä myös seuraavan äänitteen varhainen tallennusajankohta. Tässä Lennie Tristanon soolopianoimprovisaatio Descent into the Maelstrom vuodelta 1953:

https://

Silkka free ei tietenkään ollut vuonna 1919 syntyneen muusikon uralle tyypillistä. Vaikka hän itse ei termiä hyväksynyt, Tristano oli nimenomaan säveltäjä, jonka voi sanoa pyrkineen formalisoimaan bebopin tavan rakentaa yhä uusia kokonaisuuksia muutamien klassisten sointurakenteiden pohjalta. Hänen suosikkilaukausalustojaan olivat Pennies From Heaven, All Of Me, All The Things You Are ja nämä, joista kuullaan ja jopa nähdään elävät versiot Kööpenhaminan Tivolista vuodelta 1965:

https://

Jazzin nykypolvi on niin sanotusti kulttuurisesti värisokea, mutta vielä bebopin kaudella jopa kriitikoilla oli tapana yllyttää soittajia keskinäisiin kiistoihin "mustan" ja "valkoisen" jazzin merkityksestä. Tuottaja-kirjailija Barry Ulanov onnistui suurin piirtein pilaamaan Dizzy Gillespien ja Lennie Tristanon välit tämän tyyppisillä provokaatioilla.

Asiassa on se hirtehinen piirre, että (italialaissukuinen) Tristano oli oikeasti sokea, samoin kuin (musta, jos haluatte tietää) Art Tatum ja (britiksikin kalpea, jos kiinnostaa) George Shearing. Ketään heistä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, minkä värisiä soittokumppanit ovat.

Tottakai Lennie Tristano oli oppimestari, ihan kirjaimellisesti, ja sellaisena ärsyttävä. Hän ei halunnut basistien ja rumpalien innostuvan omista taidoistaan pianistien ja puhaltajien yhtyeissä. Heidän tehtävänään oli lähinnä toimia solistien metronomeina. Siitä huolimatta muutama rumpuvirtuoosi tuli hänen kanssaan toimeen ihan hyvin, Roy Haynes ja Art Taylor erityisesti. Lennien suosikkibasisti Peter Ind sai jopa kunnian kirjoittaa mestarin elämäkerran.

Vuonna 1989 fonisti Anthony Braxton levytti sarjan Lennie Tristanon sävellyksiä. Mukana olivat hyvinkin puuhakkaina basisti Cecil McBee ja rumpali Andrew Cyrille. Nykyään ainakin itse ajattelen, että tällaisesta rytmitaustasta Tristanon omatkin yhtyeet olisivat vain hyötyneet, mutta Lennie kuoli jo vuonna 1978.

https://

No, oli miten oli, äänilevyn historian parhaiten nimettyjä tuotteita on tämä Lennie Tristanon sekstetin Wow vuodelta 1949:

https://