Ranska ja Ruotsi, suuret valloittajat
Suomen historian tosiasioihin kuuluu, että suurin osa kirjallisuudesta ja hallintotekstistä oli ruotsia 1900-luvun alkuun asti. Ruotsin valtio perustettiin käytännössä 1200-luvulla, jolloin muun muassa Tukholmasta ja Turusta tuli sen tärkeitä keskuksia.
Aleksis Kivi oppi puhumaan ensiksi suomea mutta kirjoittamaan ensiksi ruotsia.
Vuoden 1917 jälkeen Ruotsin valtiolla ei ole ollut ainoatakaan kannanottoa Suomen kielipolitiikkaan.
Ranskan tilanne on varsin monisäikeinen. Vielä 1800-luvulla maan eri osien romaaniset murteet erosivat toisistaan hyvin paljon, ja harva puhui mitään kirjakielen tapaista.
Sen sijaan muun maailman diplomaatit ja virkamiehet puhuivat ja kirjoittivat yleisranskaa. Minunkin ensimmäinen passini oli ranskankielinen, mutta vuoden 1980 passi oli jo englanninkielinen.
Kun yleiskieleen ilmaantuivat ”le weekend” ja ”le drugstore”, lainsäätäjät ryhtyivät toimiin, mutta vaikutus on jäänyt vähäiseksi.
Jopa pariisilaiset puhuvat nykyään palveluammateissa automaattisesti englantia, eikä tilanteen odoteta muuttuvan brexitin myötä.
Tärkeää on osata oman maan kieltä ja tärkeää on lainsäädännöllä ja koulutuspolitiikalla turvata oman maan kielen opiskelu. Samoin kulttuurissa kannattaa suosia oman maan kielistä kirjallisuutta. Äidinkieli on lähes sielullinen asia, kyllä sen valta säilyy. Englanninkielen yleistyminen kertoo mielestäni jotain ihmisistä itsestään, ehkä syntyneet sukupolvet ”näillä planeetoilla” ovat native englanninkielisiä mystisiltä juuriltaan. Tosin eiköhän ranskassakin kaikki osaa kuitenkin ranskaa, vaikka palveluammateissa englantia puhuvatkin. Ehkä kielten osaamisista ei tarvitse huolissaan sentään olla. Huomiot ovat mielenkiintoisia.
Ilmoita asiaton viesti
Yleensä äidinkieltään puhuvat ja kirjoittavat parhaiten ne, jotka osaavat jotenkuten paria muutakin.
Ilmoita asiaton viesti