Masennuksen hoito: itsemurhat

Masennusta sairastanut lääkäri Jonne Juntura on viime päivinä ollut esillä mm. TV:ssä. Ja kuinka sattuikaan niin aihetta sivuaa myös ainakin yksi blogikirjoitus Puheenvuorossa tänään. Suomalainen hoitokulttuuri masennuksen osalta on jo pitkään ollut se mihin Junturakin viittaa: pillereitä naamaan ja potilas baanalle. Aina se ei toimi.

Itse jakaisin masennuspotilaat karkeasti kolmeen ryhmään:
1) Potilaat joiden masennuksen syynä ovat ulkoiset tekijät, olosuhteet.
2) Potilaat joiden masennuksen syynä on jonkinlainen aivotoiminnan häiriö (kemiallinen vika).
3) Potilaat joiden masennuksen syy on kohtien yksi ja kaksi yhdistelmä.

Näkemykseni mukaan lääkehoito vain harvoin auttaa ryhmän yksi potilaita. Jos se joskus tilapäisesti hetkeksi auttaakin niin kysymys tuolloin on lähinnä plasebovaikutuksesta. Potilas siis uskoo ja luottaa siihen, että nyt asiat paranevat kun hän sai lääkityksen. Jonkin ajan kuluttua hän sitten huomaakin, että mikään ei olekaan muuttunut ja plasebovaikutus katoaa. Saattaapa olla jopa niin, että ”väärä lääkitys” on vienyt tilannetta huonompaan suuntaan.

Ryhmän yksi potilaiden hoidossa pitäisikin keskittyä voimakkaasti oikeanlaiseen terapiaan ja muuhun toimintaan. Erityisesti jos potilas on hiljainen introvertti niin sillä kuka häntä hoita, kuka hänen kanssaan keskustelee, on varsin suuri merkitys. Jokainen ymmärtää, että ei siitä ole kovinkaan suurta hoidollista hyötyä jos potilas ja terapeutti käytännössä kolme varttia silloin tällöin keskenään istuvat ja juttelevat(?) niitä näitä – puhumattakaan siitä jos ovat suuren osan ajasta hiljaa – tuollainen voi olla potilaalle varsin ahdistava ja olotilaa pahentava kokemus.

Ryhmän yksi potilaiden hoidossa, ja miksei kaikkien muidenkin ryhmien, pitäisi pyrkiä hyödyntämään mahdollisuuksien mukaan myös potilaan läheisiä ja muita hänelle tärkeitä henkilöitä. Kyllä meidän kaikkien pitäisi jossain määrin alkaa ajattelemaan, että meillä jokaisella on jonkinlainen velvollisuus parhaan kykymme mukaan auttaa lähimmäistämme myös masennuksen, etenkin vakavan sellaisen, hoidossa. Pahimmillaanhan masennus johtaa kuolemaan. Emmehän saa vakavasti loukkaantuneistakaan kävellä muina miehinä ohi – no moni ainakin valokuvaa (nykyään).

Ryhmän kaksi kohdalla tilanne saattaa olla niin hyvä, että pelkät lääkkeet yksinään korjaavat tilanteen.

Ryhmän kolme hoidossa voi lääkkeistä olla todellista apua, ja usein varmasti onkin. Ne auttavat ainakin sen verran, että lääkkeitä käyttäen potilas pystyy itse omin avuin kohentamaan elämäänsä, ja vähitellen paranee. Tässä ryhmässä varmasti paranemista nopeuttaa terapia – oikeanlainen terapia.

Itsemurhien syynä lienee usein masennus. Rohkenen veikata kolme muuta kärkisyytä: yksinäisyys, rakkaus, ja raha. Väitän niin ikään, että rahan vähyys voi johtaa ongelmiin jotka johtavat masennukseen. Samaan tapaan yksinäisyys voi johtaa siihen, että henkilö masentuu. Jokainen ymmärtää, että jos masennuksen syynä ovat taloudelliset ongelmat, tai henkilön yksinäisyys, niin ei niitä korjata sillä, että potilaalle syötetään pillereitä – vai voisiko se toimia?

Rakkaus masennuksen syynä lienee vaikeinta ymmärtää – onko? Rakkaus voi olla syynä lähinnä tilanteessa jossa kyseessä on pikemminkin rakkauden puute. Olisivatko tämänkaltaiset tilanteet sitten vältettävissä esim. keskustelemalla, käymällä terapiassa? Jos potilaalle osattaisiin antaa oikeanlaisia vinkkejä ja ohjeita. Pyrittäisiin oikeasti auttamaan. Aivan liian paljon Suomessa tehdään mustasukkaisuusmurhia, vai kuinka?

 

JuhaniVehmaskangas

"perushullu professori"(?) mielipiteeni ovat kummallisia. <a href="http://www.vehmaskangas.fi" title="http://www.vehmaskangas.fi">http://www.vehmaskangas.fi</a> <a href="mailto:jussinposti@dlc.fi">jussinposti@dlc.fi</a>, p.045-2345936

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu