Elämäni hinta?
Minkä arvoinen on ihmiselämä?
Onko jonkun elämä toista arvokkaampi?
Mikä on minun, kahden 20+ vuotiaan lapsen isän, elämän arvo/hinta?
YLE: ”Satoja suomalaisia vuodessa kuolee oman käden kautta – valtio panostaa torjuntatyöhön neljällä alueella”
KYLLÄ – olen pohtinut itsemurhaa vakavasti. Aikaa minulla on vielä ”paljon”. Paljonko on paljon? Onko kaksi vuotta paljon – riittääkö se ja mihin?
PAHINTA on se, vai onko, että tiedän kyllä mikä minua auttaisi.
Vai onko pahinta kuitenkin se, että kukaan ei minua halua auttaa – onko siis toivottavaa että kuolen? (Mitä pikemmin sen parempi – niinkö?)
Moniko ”HERKKÄ” nyt painaa taas nappia: ilmoita asiaton viesti – ENTÄ USKOOKO YLLÄPITO, ja jos niin miksi?
On kuitenkin hyvä muistaa se tosiasia, että arkun kansi ei ole käyttäjän puolelta näyttävä.
Ilmoita asiaton viesti
Aivan. Ehkä enemmän kuitenkin mietin sitä, että kumpi olisi yhteiskunnan kannalta parempi ratkaisu? Se että pysyn hengissä, vaiko kuolemani?
Suomen yhteiskunnassa on ”minun silmilläni” katsoen paljon virheitä. Näen kuolemani yhtenä keinona korjata joitakin noista virheistä. Tottakai toivon, että niiden korjaaminen olisi mahdollista hengissä pysyen.
Ilmoita asiaton viesti
Millä tavalla olet ajatellut kuolemasi auttavan tilannettasi?
Onhan se tietysti eräänlainen päätös tai lopputulos, mutta onko se ratkaisu?
Ilmoita asiaton viesti
Suomen yhteiskunnassa on ”minun silmilläni” katsoen paljon virheitä. Näen kuolemani yhtenä keinona korjata joitakin noista virheistä. Tottakai toivon, että niiden korjaaminen olisi mahdollista hengissä pysyen.
* * *
Kuolemani ei auttaisi minua, vaan yhteiskuntaa minun jälkeeni. Toki lähimmäiseni varmasti kärsisivät, kuten monet muutkin – mutta muut eri tavalla.
Ilmoita asiaton viesti
Minä en enää muista miten vanhana kävin läpi itsemurhafantasiat, miten näkisin jonain enkelinä tai jonain minun haudallani surevat ihmiset ja aika pian totesin että paskankos väliä mokomalla. Minä olin menettänyt uskoni jo lastentarhaiässä ja nuo fantasiat olivat lyhyesti ajankohtaisia joskus varhaisteininä tai jo ehkä aiemmin, joten ne olivat epäuskottavia ja vähän vaikeitakin kuvitella.
Sitten myöhemmin oli se mietintä, että olisinko valmis kuolemaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta ja totesin, että paskankos väliä mokomilla ja menin sivariin sekä peräti vankilaan näyttääkseni, että olen minä aika hurja poika.
Siis aika lapsellisen kysymyksen esitit. Tosin ei se minulta pois ole, jos vaan tyhmästi tapat itsesi, kummallisten mielipiteiden esittäjiä tulee ja menee.
Joltain taloustieteilijältä voisi varmaankin kiristää lausunnon, että olisi kansantalouden kannalta edullista, että ihmiset tappaisivat itsensä ennen kuin alkavat rasittaa terveydenhuoltojärjestelmää, mutta ei ole tainnut kukaan itsemurhaviestissään mainita sitä syynä muuta kuin läpällä. Joskus aikaisemmin, kun perhe oli ainoa tuki ja turva, oli ”suotavaa” kuolla ajoissa, mutta syyn vierittäminen jäljelle jääneille ei.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä miksi, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että itsemurha tulee aina kalliimmaksi kuin hengissä pysyminen.
Minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, mitään itsemurhafantasioita. Kuolemaa en pelkää, kunhan se on kivuton.
Olen nykyiselle terapeutilleni luvannut, että pysyn hengissä niin kauan kuin käyn hänen vastaanotollaan. Lienee siis huono merkki jos/kun totean, että lopetan terapiakäynnit.
Ilmoita asiaton viesti
Fantasia oli ehkä huono sanavalinta. Minulla oli tuo vaihe niin nuorena, että entä jos -ajatusleikit olivat aika värikkäitä eikä abstrakteja, kuten vanhemmalla iällä on tyypillisempää.
Kun menetin uskontoni oli muistelua siitä, kun otin itse vastuun elämästäni. Sen jälkeen piti sitten rakentaa jonkinlainen moraalifilosofia, kun ei enää vastuuta ulkoistanut jollekin kaasumaiselle selkärankaiselle, mielikuvituskaverille tai lentävälle spagettihirviölle.
Terapeutit ovat kyllä tottuneet tuon tapaiseen syyllistämiseen tai vastuun vieritykseen, mutta on se vähän epäreilua. Toisaalta ihan hyvä keino kertoa, että tarvitsee apua. Ja terapeutille työkalu.
Ilmoita asiaton viesti
Minun pitänee olla tyytyväinen muutamaan seikkaan:
– kävin viime vuoden lopulla hammaslääkärissä (laskusta kirjoitin puheenvuorossa).
– pyrin syömään terveellisesti.
– luotan tulevaisuuteen (”huomenna kaikki on paremmin”)
– minulla on hoidettavana paljon keskeneräisiä asioita.
Ilmoita asiaton viesti
Kun ensimmäisen kerran avustin parhaan kaverini kuolemaa, olin näkevinäni kiitollisuutta hänen katseessaan. Nykyään en usko, että kissan naamasta tai silmistä pystyy juuri mitään tunteita tulkitsemaan, mutta se siitä.
Sinä olet kuitenkin kaukana siitä tilanteesta, että mikään ei enää kiinnosta ja piilottelet enimmäkseen sängyn alla häpeillen ja piilotellen parantumattoman sairautesi oireita.
Omaa osuuttani ajattelin niin, että kannoin vastuuni enkä ulkoistanut sitä eläinlääkärille. Silloin tuli mietittyä sitäkin, että mikä on paras tapa kuolla, mutta kokemusasiantuntijoiden puutteessa sitä keskustelua on turha avata.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos,
Kuten kaiketi tiedät niin minulla on vaikea masennus. On kuitenkin parempiakin jaksoja aina välillä. Tiedän yhden suuren syyn masennukseeni. Olen siitä puheenvuoron puolella kertonutkin.
Kommentoin Tero Ahtolan blogia: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/teroteukkaahtola/koulukiusatut-kunniaan/#comment-132959
Todellakin, olen pohtinut kuolemaa oman käden kautta, rauhallisesti. Olen henkilö joka ei hyväksy minkäänlaista väkivaltaa. Eräs henkilö kuitenkin pelkää(?) minua. Minulla pitäisi olla oikeus tietää miksi!
”Olen lopettanut kaiken auttamisen koska ’Juhania pitää pelätä'”
Ilmoita asiaton viesti
Vaikka minuakin ajoittain masentaa, olen ajatellut, että se on ihan terve reaktio masentavaan tilanteeseen.
Film noirista kertovalla elokukuvatutkimuksen kirjalla Seinä vastassa (esim. finna.fi:ssä Turun Yliopiston kirjasto) oli aikoinaan (1982) osuva nimi. Kirjaa en lukenut, vaikka minulle silloin tulivat kaikki Suomen Elokuva-arkiston julkaisut, mutta film noir oli silloin elokuvien suosikkigenreni. Silloin tuli mietittyä, miten masentaviin tilanteisiin pitäisi suhtautua. Suosikkileffani oli Orson Wellesin Kafka-filmatisointi Oikeusjuttu. Se pohdinta sitten kulminoitui kuukaudeksi Turun lääninvankilassa eli minulle henkiseen voittoon (Vankila lomakohteena ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä). Silloin nuorena moraalifilosofia oli hyvin vakava asia.
Toinen etäisesti samaa aihetta mietittävää antanut virike oli yhteiselämä psykoterapeutin kanssa, joka oli opiskellut sitä ratkaisukeskeisellä tyylisuunnalla. Masennus on oire ja ratkaisu löytyy etsimällä sen juuri. Niin yksinkertaista se kai pitäisi olla. Joitakin ongelmia ei kuitenkaan yksi ihminen pysty ratkaisemaan. Hyvä yritys antaa hyvän olon ja sitten vain siirtyy eteenpäin?
Ilmoita asiaton viesti
”Masennus on oire ja ratkaisu löytyy etsimällä sen juuri. Niin yksinkertaista se kai pitäisi olla. Joitakin ongelmia ei kuitenkaan yksi ihminen pysty ratkaisemaan.”
Aivan – olen täysin samaa mieltä. Lisäksi tiedän suurimman syyn masennukseeni. Tällä hetkellä mm. terapeuttini ja lääkäri (psykiatri) ovat sitä mieltä, että lainsäädäntö käytännössä kieltää heitä auttamasta minua.
Minuahan pidettiin ”hulluna” ja määrättiin pakkohoitoon – tai siis tarkkailujaksolle: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/juhanivehmaskangas/m1-lahete-minut-todettiin-erikoiseksi/
Mutku…
Ilmoita asiaton viesti
Hei Juhani, ei ole lainkaan toivottavaa että kuolet. Uskon, että löytyy vielä niitä jotka haluavat/voivat auttaa. Ihme nihilistisiä kommentteja tyypeillä. Äläkä mieti ”yhteiskunnan” parasta tässä kohtaa, kun huomaat itsekin että se alkaa olla kohtuullisen viallinen; olet ihminen, arvokas ja syystä täällä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos,
Tiedän toki, että on paljon niitä jotka toivovat minun pysyvän hengissä. Mutta on joku niinkin todennut, että jos teen ”sen” niin minkä sille sitten voi.
Tällä hetkellä minulla on joitain mielenkiintoisia yhteiskunnallisia juttuja kesken. Siksi tuo ”kaksi vuotta”, siksi vielä luotan, että moni asia voi muutta vaikka pysyisin hengissä. Tiedän, että kuolemani seuraukset olisivat monille varsin ikäviä. Joidenkin kuitenkin tarvitsee myös kärsiä jotta yhteiskunta järkiintyy ja kehittyy paremmaksi.
”Nihilistisiä kommentteja” – no jaa, en minä niitä ainakaan ole pahakseni ottanut. Mutta olen niin outo ja erilainen (kuulemma) ja siksi minä varmastikin liikaa mietin ns. yhteistä hyvää, vaikkakaan ei se varmastikaan aina siltä vaikuta – mutta niin se on: LOPPUTULOS RATKAISEE!
Ilmoita asiaton viesti
Tietysti on niin että varsinkin etänä lähes mahdotonta tehdä yhtään mitään asian suhteen, eikä kai usein lähelläkään. Minusta itsemurha on aina kauhean traagista, mutta tiedostan tietenkin että monella elämän realiteetit niin vaikeita, että toisten on mahdoton edes hahmottaa. Silti moni on aikanaan selvinnyt jopa gulageilla, aivan kauheissa oloissa. Toiselle taitaa siis riittää pienikin valonpilkahdus, kun lapsuudessa rakentunut perusturvallisuus on kunnossa, eikä mieli vaivu synkkyyteen. Sekä että arvostaa itseään ja oikeuttaan elämään, vaikka esim. ”yhteiskunta” jossain mielessä ei (arvostaisi).
Ilmoita asiaton viesti
Olen tyytyväinen siitä, että on ihmisiä jotka ovat blogikirjoitusteni johdosta minuun ottaneet yhteyttä. On myös ihmisiä jotka ovat kertoneet, että lukevat kaiken mitä kirjoitan – kiitän ja kumarran, mutta uskonko?
– no joo, tottakai se riippuu siitä, että osuuko silmiin.
Erityisen tyytyväinen olen siitä, että moni on kertonut hyötyneensä kirjoituksistani.
– tykkäisin yhä auttaa ihmisiä, mm. oikeudenkäynneissä, mutta en vaan jaksa.
– on minulla vielä kaksi asiakasta. Toinen on vuosia ollut asiakkaani, toinen taas on uusi, mutta vanha hyvä kaveri. Hänen kauttaan pääsisi kiinni eräisiin merkittäviin ex. vankien ongelmiin, mutku…
Ilmoita asiaton viesti