100-vuotias reserviupseerikoulutus sai arvoisensa juhlakirjan

Reserviupseerikoulutus maalla, merellä ja ilmassa 1920-2020.

Päätoimittaja Jaakko Puuperä. Julkaisija: Reserviupseerikoulun Oppilaskunnan Kannatusyhdistys ry. Kirjapaino: Bookwell Oy, Porvoo, 2020.

 Kirja-arvio

 Ensimmäisen reserviupseerikurssin järjestämisestä Haminassa tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.  Kesäkuun 6. päivänä 2020 reserviupseerikoulutuksesta julkistettiin yli 500-sivuinen juhlakirja. Kirjoittajasta valtaosa edustaa eri alojen upseereita. Kirja kattaa reserviupseerikoulutuksen historian ohella myös nykyisen koulutusjärjestelmän kuvauksen ja tietoa aselajikohtaisesta koulutuksesta. Seikkaperäisten ja paikoitellen hyvinkin yksityiskohtaisten tekstien lukemista elävöittää runsas ja laadukas kuvitus.  Sadassa vuodessa eri upseeri- ja reserviupseerikursseilta on valmistunut 210 000 miestä ja naista.

Kirjoittajat esittävät artikkeleissaan faktatietojen ohella mielipiteitään ja johtopäätöksiään käsittelemistään teemoista. Tämä tuo lisäväriä asiatietoihin ja taustoittaa historiaa sekä nykypäivän toimintaa. Kirjan yhteisestä historiallisesta alkuosasta poiketen aselajikohtaisten tekstien kirjoittajat on myös erikseen mainittu artikkeleiden alussa. Teos keskittyy vahvasti reserviupseerikoulutuksen järjestelyihin ja sisältöön, mutta myös liittymäpinnat ympäröivään yhteiskuntaan tulevat kirjoituksissa esille. Lukijana minua kiinnosti mm. se, miten Suomen turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuneet muutokset näkyivät vuosien saatossa reserviupseerikoulutuksessa. Halusin myös nähdä, miten suomalaisen yhteiskunnan taloudellinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen kehitys sekä arvomaailma ja asenteet ovat heijastuneet reserviupseerikoulutukseen. Reserviupseereille annetun johtamiskoulutuksen merkityksestä siviilielämän kannalta on usein keskusteltu. Johtamista tarkastellaan erikseen kirjan loppupuolella, mikä onkin aiheellista, koska johtamisessa yleisesti on vuosien saatossa virinnyt erilaisia muotisuuntauksia.

Teoksen alussa kirjoittajat muistuttavat mieliin koulutuksen varhaiset vaiheet Vimpelin sotakoulussa.  Kirjan mukaan Vimpelissä 28.12.1917 alkanut kurssi tähtäsi käytännössä jotakuinkin reserviupseerin tai ainakin aliupseerin tehtävien hallintaan.  Vimpelin sotakoulun toiminta ja myös harjoitukset Lappajärven jäällä ovat osa näiden paikkakuntien historiaa, vaikka koulutus siirtyikin muualle. Tosin tuleva jalkaväenkenraali Taavetti Laatikainen, joka toimi Haminassa Reserviupseerikoulun johtajana 1921-1927, oli asunut jonkin aikaa Lappajärvellä.  Kuulemani tarinan mukaan hän oli käyttänyt Reserviupseerikoulussa lappajärveläistä sanontaa ”viekää Veanteen syväykseen”, kun konekivääri tai muu laite oli vikaantunut toimintakyvyttömäksi.

Ensimmäinen reserviupseerikurssi Haminassa alkoi 1.4.1920 ja Reserviupseerikoulu perustettiin neljännen kurssin aikana 13.2.1923. RUK:n oppilasaineksesta käytiin kirjan mukaan 1920-luvun loppupuolella keskustelua käytännöllisen ja teoreettisen linjan kannattajien kesken.  Siviilikoulutusvaatimusten laskusta kantoi erityisesti huolta tykistön tarkastaja, kenraalimajuri Vilho Petteri Nenonen.  Oppilasmäärien kasvattamiseksi oli tarpeen lisätä muiden kuin ylioppilaiden määrää oppilaissa, mikä puolsi käytännöllisen linjan näkemystä.  Artikkelin kirjoittajat arvioivat, että teoreettisen linjan kannattajat olivat kenties osittain väärässä.  Kirjaa lukiessakin syntyy vaikutelma, että liiallinen ylioppilaspohjan korostaminen tuona aikana reserviupseerikoulutuksen valintakriteerinä tuskin edesauttoi koulutuksen lopullista tarkoitusta ja tavoitetta. Oppilasaineksen rakenteeseen palataan teoksessa vuoden 1954 kursseja käsiteltäessä. Tuolloin RUK:n johtaja eversti Akseli Kurenmaa kiinnitti raporteissaan huomiota oppilasaineksen kirjavuuteen ja ylioppilaiden vähäiseen määrään.  Raportit käsittelivät asiaa lähinnä sotilaallisena kysymyksenä, mutta kirjan tekijät päättelevät, että syynä saattoi olla huoli myös upseeriston poliittisesta luotettavuudesta. Taustalla kirjoittajat näkevät tuon ajan ilmapiirin ja poliittisen jännityksen, mikä vaikuttaakin relevantilta tulkinnalta. Nähdäkseni yleinen asevelvollisuus kuitenkin puoltaa varusmiehiin nähden objektiivisten valintakriteerien käyttöä, minkä uskoisin lopulta koituneen reserviupseerikurssien eduksi.

Ennen talvisodan alkua 1939 Reserviupseerikoulu oli kouluttanut yli 14 000 reservin upseeria.  Talvi- ja jatkosodan tarpeisiin upseereita oli kuitenkin liian vähän. Talvi- ja jatkosodan aikana järjestettiin suuria reserviupseerikursseja, joiden osallistujat olivat oman sukupolveni isiä ja isoisiä.  Kirja käsitteleekin laajasti näitä suuria sodan ajan kursseja, joiden suorittajista suhteellisen paljon kaatui taistelukentällä. Kirjassa on viitattu ylipäällikkö Mannerheimin talvisodan päätyttyä 14.3.1940 antaman päiväkäskyn kohtaan, jossa hän kiittää ”… reserviupseerien uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttään, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän”.  Tunnustus on painava. Olen kuullut välirauhan aikana reserviupseerikurssin käyneeltä veteraanilta, että heitä ei oman käsityksensäkään mukaan ollut ensisijaisesti tarkoitettu sellaisiin rintamaupseerin tehtäviin, joissa he sodassa toimivat.

Teoksen luku 4 kattaa vuodet 1952-1994. Tämä 42 vuoden jakso kantaa nimeä Läpi murrosten ajan. Näiden vuosien merkittäviin muutoksiin kuuluu eittämättä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muuttuminen. Teoksessa nostetaan esille se, että itsenäinen puolustuskyky, liittoutumattomuus ja yleinen asevelvollisuus ovat säilyneet läpi murrosten.  Suomen sodan ajan armeija kasvoi väkilukuunsa nähden erittäin suureksi ja sen vuoksi se tarvitsi myös runsaasti upseereita. Maanpuolustustahto ei rapautunut.  Silti kiintoisaa taustatietoa ovat mm. kirjoittajien havainnot siitä, miten1960-luvun radikalismi ainakin jossakin määrin heijastui RUK:n oppilaskunnan toiminnassa ja jopa kurssijulkaisuissa. Toisaalta tämä osoittaa, että reserviupseerikoulukseen hakeutui ja valikoitui erilaisten poliittisen käsitysten omaksuneita varusmiehiä.  Kaikkea ei voi suoraviivaisesti selittää aatteellisilla tai ideologisilla rajalinjoilla.  Viimeinen sotakokemusta omaava RUK:n johtaja oli eversti Veikko Linnakko, joka toimi tehtävässään vuosina 1975-1981. Kirjoittajien mukaan Linnakko pyrki tuomaan johtamiskoulutukseen mukaan sodanajan joukkueenjohtajan maanläheistä esimerkillistä näkökulmaa.  Tuon ajan upseerioppilaana muistan tällaisen näkemyksen välittyneen myös hänen puheistaan ja esimerkeistään.  Tuolloin tehdyn tutkimuksen mukaan koulutuksen laatuun suhtauduttiin kriittisesti, mikä osaltaan antoi pontta johtamiskoulutuksen kehittämiseen.  Pitkäjänteiselle maanpuolustuksen kehittämiselle loi pohjaa parlamentaarisen maanpuolustuskomitean perustaminen ja laki puolustusvoimista 1974.

Luku 5 on saanut otsikoksi Kylmän sodan jälkeen ja siinä käsitellään Reserviupseerikoulun koulutusjärjestelmää, tavoitteita ja uudistuksia 1995-2020 sekä luodaan katse tulevaisuuteen. Sen jälkeen teoksessa annetaan runsaasti tilaa aselajikohtaisen koulutuksen kuvauksille nykypäiviin saakka.  Sopivasti perustietoa on mm. ilmavoimista, jonka uusien hävittäjien hankinta keskusteluttaa asiantuntijoita, poliitikkoja ja laajempaakin yleisöä tällä hetkellä.

Reserviupseerikoulutuksen merkitys yleisen johtamisosaamisen kannalta on oman pohdintansa väärti.  Teoksessa siteeratut reserviupseerikoulun käyneet henkilöt antavat tunnustuksen saamastaan johtamisopista ja kokemuksesta.  Päättelen kirjasta, että johtamisen opettaminen suurelle joukolle ja toisaalta yksittäisten upseerioppilaiden riittävä harjaannuttaminen ovat silti olleet yksi koulutuksen vaativista haasteista.  VTT Pauli Juuti käsittelee johtamista vielä kirjan loppupuolella omassa erikoisartikkelissaan.  Erilaisia johtamisen tutkimussuuntia tarkastellessaan hän toteaa mm, että hänen mielestään puolustusvoimilla on mitä rikkain mahdollisuus tarinallisen johtamistavan käyttämisessä.

Moni lukija kaiketi peilaa kirjassa kerrottua myös omaan varusmiesaikaansa tai RUK:n aikaansa.  Siihen kirja tarjoaa suurten linjojen lisäksi runsaasti yksityiskohtiin meneviä selostuksia toimintatavoista ja uudistuksista.  Näitä ovat vaikkapa ensimmäisten rynnäkkökiväärien hankinta RUK:lle osittain kansalaiskeräyksellä, tervehtimissääntöjen muutokset, yksipukujärjestelmään siirtyminen, Cooperin testien vaatimukset, ilmavoimien silmälasisäännöt ja monet muut vastaavat isomman tarinan detaljit.  Kokonaisuutena järkälemäinen teos ilmentää hyvin reserviupseerikoulutuksen 100 vuoden taivalta.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu