Antti Tuuri palasi kirjoittamaan purjehduksesta

Antti Tuuri, Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia meriltä

Kustannusosakeyhtiö Otava 2024

Kannen suunnittelu: Kirsti Maula

 Antti Tuurin uutuuskirja kertoo vuonna 1983 alkaneista purjehduksista Scylla-tyypin köliveneellä, jonka nimeksi oli annettu Haukka.  Tämä on Tuurin toinen teos, jossa kirjailija nivoo kertomuksensa purjehduksen ympärille. Ensimmäinen teos oli Isoa Inaria kiertämässä (1999), jonka Tuuri kirjoitti yhteistyössä Erno Paasilinnan kanssa. Erno Paasilinna kirjoitti Inari-teokseen alueen historiaa koskevia osuuksia. Purjehtimista koskevat osuudet ovat Antti Tuurin käsialaa.  Inarijärvelle lähtiessään Tuurilla oli jo takanaan yli 15 purjehduskauden kokemus merellä Haukalla tehdyistä purjehdusretkistä. Niinpä Inari-teosta lukiessa voikin tunnistaa ne haasteet, joita herkkäliikkeisemmän Telkkä -purren käsittely Haukkaan verrattuna tuotti.  Olihan nostokölillä varustettu Telkkä ominaisuuksiltaan lähinnä kevytvene, joskin raskas sellainen.

Tuoreessa teoksessa aikajänne on yli kaksikymmentä vuotta. Aineistoa on runsaasti ja sen myötä näkymä purjehdukseen on avarampi kuin Inari-teoksessa, joka keskittyi kuuden päivän purjehdukseen Inarijärvellä.  Haukka-purren lokikirja on laadittu ilmeisen huolellisesti. Se mahdollistaa purjehdustapahtumien tarkan kerronnan.  Lokikirjan rakenne ei sellaisenaan taivu romaanin muotoon; Tuurin uutuuskirja koostuukin todenperäisistä purjehdusretkien kuvauksista Haukalla.

Mukana reissuilla oli useimmiten omaa perhepiiriä, ystäviä ja myös laivakoira. Teoksen henkilögalleriassa on Scyllan hankintaan innoittaneen Pekka Parikan lisäksi useita Tuurin kanssa yhteistyötä tehneitä henkilöitä ja muita tuttavuuksia vuosien varrelta.  Antti Tuuri kertoo myös yksin purjehtimistaan etapeista. Silti  pitkät yksinpurjehdukset eivät näytä olleen sellainen haaste, jota Tuuri erityisesti olisi tavoitellut. Veneeseen tosin hankittiin jossakin vaiheessa tuuliperäsin, joka mahdollistaa pidemmätkin yksinpurjehdukset.

Useiden kirjoittajien purjehdustarinoita hallitsevat hyvinkin yksityiskohtaiset manööverien ja matkanteon vaiheiden kuvaukset.  Mutta Tuurin kirja on paljon muutakin. Teoksessa ollaan purjeveneessä ja kirjoittaja tarkastelee tapahtumia sekä elämän kulkua mereltä vuosien saatossa. Tämä tuo kerrontaan laajempaa ulottuvuutta, jonka kukin lukija oivaltanee omalla tavallaan.

Kerronnan puitteet rakentuvat Haukan vesillelaskusta, satamista lähdöistä, reittien suunnittelusta, tuulien tarkkailusta, matkanteosta purjein ja koneella, elämästä veneessä, rantautumisista ja vihdoin kauden päätteeksi veneen talvitelakoinnista.  Nämä rutiinithan toistuvat purjehdusreissuilla ja ne rytmittävät purjehduskautta.  Tuurin kirjallinen työ ja vuosien aikana valmistuneet romaanit, näytelmät, kuunnelmat ja käsikirjoitukset tulevat tekstin lomassa mainituiksi siinä kuin täsmälliset lokikirjamerkinnätkin. Tuurin tyyli säilyy samana myrskyssä ja  tyvenessä.

Purjehtiville lukijoille kirjan tapahtumista varmasti löytyy yhteistä kokemuspintaa.  Kukapa purjehtija olisi täysin säästynyt hankalilta rantautumisilta, pohjakosketuksilta, oudoilta konevioilta, kovilta tuulilta, aallokolta ja ukkospuuskilta, vahinkojiipeiltä tai näkyvyyden estävältä sumulta. Kiintoisaa on se, miten Haukan miehistö on  haastavat tilanteet kohdannut ja miten Antti Tuuri niistä kirjoittaa. Paljon on purjehdusretkissä silti myös leppoisaa nautiskelua niin päiväpurjehduksilla Helsingin edustalla kuin pidemmillä retkilläkin.

Voin hyvin kuvitella, että Scylla-tyypin purjevene luontuu Antti Tuurille. Hän kirjoittaa olevansa Haukka-purteensa kaikilla keleillä hyvin tyytyväinen. Haukan runkonopeudeksi mainitaan likimain 9 solmua ja sen vene suotuisissa tuulissa myös saavutti.  Kovimmissa vastaisissa tuulissa Haukkaa ajettiin usein koneella. Silti myös 15–16 m/s tuulessa oli ajettu purjein tai ainakin pelkällä myrskyfokalla. Haukalla seilanneet purjehtijat eivät vaikuta läpeensä kilpailuhenkisiltä, onhan Scylla pikemminkin kaunislinjainen matkapursi kuin nopea kilpavene.  Silti Scylla-kisoista (maailmanmestaruuskisoista) heltisi kolmannella kerralla pronssimitali.  Ensimmäisissä kisoissa Haukan miehistö joutui toteamaan, että vene ei nouse luovittaessa tuuleen samassa nousukulmassa kuin muut Scyllat.  Aika tuttu kokemus ja harmituksen aihe monelle kisaavalla purjehtijalle. Haukan menestys parani, kun siihen hankittiin uudet purjeet. Tuuri kirjoittaa, että kaikkein ankarimmassa tuulenpuuskassa kallistusta tuli niin, ettei peräsin enää ohjannut venettä.  Tämä lienee ollut veneen ainoa broaching-tilanne, jota purjehtijat aina välttävät.  Kilpailuihin Haukalla osallistuttiin neljän hengen miehistöllä.

Matkapurjehtijoita kiinnostavat toisten purjehtijoiden reitit ja kokemukset, kun he suunnittelevat omia purjehduksiaan. Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin Inari-kirja on erityinen siinä, että se on innoittanut ja auttanut ainakin muutamia purjehtijoita suuntaamaan Inarijärven poikkeuksellisiin olosuhteisiin tuulten, maisemien ja alueen historian takia.

Tuoreen Yksinpurjehdus-kirjan Epilogissa Tuuri toteaa, että ”Purjehdusretkeni Seitsemälle merelle olivat nyt kestäneet parikymmentä vuotta ja ulottuneet Suomenlahden itäisimmiltä seuduilta Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle Selkämerelle ja Perämerelle. Myös Merenkurkussa olin jo käynyt kääntyilemässä”.  

Lisäksi hän kirjoittaa, että ” Meri ja tuulet päättivät kuitenkin aina, kuinka merta kuljin, olivat Haukan purjeet uudet tai vanhat”.

Antti Tuurilla on varmasti paljon lukijoita, jotka eivät kaipaa merta lainkaan; ei se kuitenkaan estä viihtymästä Tuurin kerronnan parissa.  Vaikka Tuurin uutuuskirja kattaa yli kaksikymmentä vuotta, se ei kuitenkaan ole omaelämänkerta noilta vuosilta. Kokonaisuutena teos on seesteinen tarina eletyistä vuosista; paljon on elämyksiä meriltäkin kertynyt.