Euron kriisistä euroalueen uudistamiseen

Olli Rehnin kirja Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin on monivivahteinen teos euroaluetta koetelleen velka- ja talouskriisin syntymisestä ja tilanteen vakauttamisesta vuosina 2010-2014. Alkuosassa on oivallista raportointia kriisin etenemisestä ja kriisinhoitotoimista vaiheittain. Kirjan loppuosassa kirjoittaja kertaa kriisin opetukset ja kääntää katseen euroalueen vahvistamiseen. Rehn toimi kriisin aikana talous- ja raha-asioista vastaavana EU-komissaarina. Omakohtaiset käytännön kokemukset välittyvätkin tekstistä kauttaaltaan. Kirja kattaa laajan ongelmavyyhden, josta poimin arviooni vain muutamia teemoja. Lähinnä tarkastelen Euroopan finanssisektorin vakauttamistoimia ja euroalueen uudistamishankkeita, joille kriisi antoi pontta. (Olli Rehn. Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin. Docendo 2019)

Kirjan keskiössä on yhteisvaluutan järjestelmäkriisi. Rehn valottaa kirjassaan hieman myös vuosien 2008 – 2009 maailmanlaajuista finanssikriisiä, joka oli euroalueen velka- ja talouskriisin alkulähde.  Luin kirjaa nimenomaan eurokriisin opetusten kannalta muistaen samalla, että mahdolliset tulevat pankki- ja talouskriisit eivät yksityiskohdiltaan noudata samaa kaavaa.

Rehnin mukaan eurokriisi kohdattiin huonosti valmistautuneena. Kriisin vakauttamistoimia hän luonnehtii usean otteeseen taloudellisen tulipalon sammuttamiseksi. Tällainen kuva kiistatta syntyy myös kirjan perusteella eurokriisin ratkaisutoimien valmisteluista, neuvotteluista ja päätösten tekemisestä.  Kriisin aikainen viestintä ei ole kirjan erityinen teema. Silti viestintä oli kaiketi oleellista niin markkinatoimijoiden kuin myös EU-kansalaisten, äänestäjien kannalta. Suomalaiselle yleisölle kuva eurokriisistä välittyi julkisista raporteista ja uutisista sekä avaintoimijoiden (poliitikot, EU-virkamiehet) mediaesiintymisistä. Tapahtumien vieriessä yleisön ei ehkä ollut helppoa mieltää, mitkä ongelmat kumpusivat maailmanlaajuisesta finanssikriisistä, mikä aiheutui eurojärjestelmän rakenteellisista puutteista tai EU:n jäsenvaltioiden taloudenpidon heikkouksista. Siksi myöskin kirjan lukijan, joka ei ole ollut kriisinhoidon ytimessä, on vaikea kyseenalaistaa Rehnin kirjassaan selostamia ratkaisuja akuuttien tilanteiden hoitamiseksi. Silti kirjasta voi hakea vastauksia siihen, miksi eurojärjestelmä ajautui kriisiin, mitkä tekijät kriisin hoitoa vaikeuttivat, mikä oli kriisinhoidon lopputulos, mitä opittiin ja millä hinnalla sekä mitä eurojärjestelmässä on tarpeen uudistaa.

Rehnin kirja vahvistaa puutteeksi sen, että Euroopan talous- ja rahaliittoa (Emu) perustettaessa Maastrichtin sopimuksessa 1992 ei otettu huomioon rahoitusvakautta, eikä siihen ollut sisällytetty kriisien torjuntatyökaluja. Kriisien torjuntatyökalujen puuttuminen alkoi kostautua, kun euroalueen maissa oli syntynyt vakava makrotaloudellinen epätasapaino. Kuvaavaa on, että vakausnäkökulma tuli sitten kriisivuosien myötä tärkeäksi talous- ja rahaliitossa. Rehn palaa kirjassaan useamman kerran jäsenvaltioiden makrotaloudellisten epätasapainojen ongelmaan, johon ei ennen euron kriisiä ollut suhtauduttu riittävän vakavasti. Rehn nimeää eurokriisin syyksi myös tiiviin keskinäisen kytköksen pankkien heikon kunnon ja euroalueen julkisten talouksien välillä. Tämä epäluottamusta ja epävakautta ruokkiva kytkös alkoi murentua, kun pankkiunionin valmistelu saatiin liikkeelle vuonna 2012.

Olli Rehn kuvaa kirjassaan, miten vaikeata kriisin hoitamiseksi tarvittavista päätöksistä oli saada aikaan neuvottelutulos, kun Euroopan komission neuvotteluosapuolina olivat IMF Washingtonissa, Saksan liittohallitus Berliinissä ja EKP Frankfurtissa. Hän mainitsee myös useamman kerran vaikeudeksi sen, että useimmat päätökset jouduttiin tekemään euroryhmässä hallitusten välisellä menetelmällä, jossa veto-oikeuden käyttömahdollisuuden takia ei saatu aikaan taloudellisesti parhaita mahdollisia päätöksiä. Kuvauksesta voi päätellä, että mahdollisissa tulevissa kriiseissä kohdataan samat ongelmat, ellei päätöksentekojärjestelmää pystytä muuttamaan.

EU:n pankkien vuoden 2010 stressitestit saavat kirjassa kritiikkiä. Euroopan pankkiviranomainen (EBA) koordinoi testien tekemistä ja julkisti niiden tulokset. Vuoden 2010 testit eivät selvästikään täyttäneet niitä koskevia odotuksia. Testit eivät paljastaneet irlantilaisten pankkien huonoa tilaa eikä nurkan takana olevaa pankkikriisiä. Tämä loi epäluottamusta myös pankkivalvontaa kohtaan. Euroalueelle muodostettiinkin sitten pankkiunionin ensimmäisenä osana yhteinen pankkivalvontamekanismi (SSM), joka nyt on toiminut 5 vuotta. Euroopan pankkisektorin valvontatyössä erilasia stressitestejä tehdään edelleen säännöllisesti. Menetelmiä ja testien ankaruutta on pyritty säätämään niin, että tulokset olisivat yhä luotettavimpia. Mielestäni testit ovat tarpeellinen väline erottelemaan pankkisektorissa jyviä akanoista. Silti testeihin ei edelleenkään voi asennoitua niin, että jonkin tietyn testin ”läpäisyrajan” ylittämisen jälkeen voidaan huokaista helpotuksesta. On ihan paikallaan, että stressitestien tulosten luottavuutta on vuoden 2010 jälkeenkin haastettu julkisessa keskustelussa.

Rehn pohtii kirjassaan myös sitä, miten pankkien pääomavaatimusten asteittainen tiukentaminen eurokriisin aikana mahdollisesti vaikeutti luotonantoa ja hidasti siten talouksien elpymistä. Hän toteaa mm. taloustieteilijä Charles Goodhartin ja EKP:n entisen pääjohtajan Mario Draghin näkemyksiin vedoten, että pankkien pääomavaatimusten korottaminen ja muut tiukat vakaussäännökset saattoivat pahentaa luottolamaa eurokriisin aikana. Argumentit ovat varteenotettavia ja niitä pohdittiin myös kriisin aikana. Toisaalta pankkien vakavaraisuussuhteiden parantamisella pyrittiin varmasti myös turvaamaan pankkien luotoantokyvyn säilyminen. Toki on niin, että suhdelukuja pitää tällöin parantaa ennemmin pääoman määrää lisäämällä kuin luotonantoa supistamalla.

Rehn muistuttaa kirjassaan mm. vuoden 2019 Eurobarometrin kyselyyn viitaten, että suomalaiset edelleen arvostavat euron korkealle. Silti ei voida kiistää, että äänenpainot Suomessakin olivat eurokriisin aikana ajoittain hyvinkin kriittisiä etenkin silloin, kun nähtiin mm. Kreikan ja sen jälkeen usean muun EU:n reunavaltion ajautuvan taloudelliseen kriisiin ja tukitoimien piiriin. Kriisin ennakoimattomuus ja epävarmuus olivat kaiketi omiaan heikentämään Suomessa yleisön luottamusta EU-instituutioiden kykyyn saada tilanne hallintaan.

Kansalaismielipiteen ja äänestäjien valintojen painoarvo valkenee hyvin kirjan luvusta, joka käsittelee pitkänsitkeäksi äitynyttä Britannian eroamista Euroopan Unionista. Konkreettisesti Brexit-prosessi lähti liikkeelle kesäkuussa 2016 pidetystä kasanäänestyksestä, jossa varsin niukka enemmistö briteistä äänesti Britannian EU:sta eroamisen puolesta. Brexit on eurokriisistä erillinen tapahtuma, mutta kirjoittajakin myöntää, että eurokriisi ja sitä edeltänyt globaali finanssikriisi toki vaikuttivat yleisen mielipiteen kääntymiseen Britanniassa (ja muuallakin). Arvatenkin yleisen mielipiteen kääntymistä EU-kriittiseen suuntaan ruokkivat myöhemmin myös EU-maihin suuntautuneen mittavan pakolaisvirran aiheuttamat paineet. Rehn käsittelee kirjassaan yleisesti myös, miten mittavia ovat Brexitin haitalliset vaikutukset Britannialle ja Euroopan Unionin jäsenvaltioille. Toki täytyy ottaa huomioon, että pidemmän aikavälin vaikutukset riippuvat luonnollisesti myös siitä, minkälaisen sopimuksen Britannia ja EU saavat neuvotelluksi.

Luvussa 19 Rehn käy läpi kriisin opetukset ja esittää 7 kokonaisuutta euroalueen uudistamiseksi.  Otan seuraavassa niistä esille vain muutaman, erityisesti pankkitoimialaa koskevan asian.

Euroalueen kehittämisessä nousee vahvasti pintaan rahoitusvakauden tärkeys ja pankkiunionin rakentaminen valmiiksi. Pankkiunionin viimeistely on mainittu tärkeäksi myös Suomen EU-puheenjohtajakauden strategiassa. Pankkiunionin puutuva osa on euroalueen yhteinen talletussuojärjestelmä. Sen osalta Suomen puheenjohtajakauden aikana tehdään teknisiä valmisteluja, mutta poliittisen tason päätöksiä saadaan edelleen odottaa.

Rehn arvioi kirjassaan, että myös Tanska ja Ruotsi hyötyisivät pankkiunionin tarjoamista tasapuolisista toimintaedellytyksistä. Uskon, että Ruotsi ja Tanska löytävät pankkiunionista omasta näkökulmastaan sekä etuja että haittoja. Esimerkiksi yhteisen pankkivalvontamekanismin (SSM) ulkopuolella pankkivalvonta on itsenäisempää, mutta valvontamekanismin sisällä valvonta on yhtenäisempää ja osallistuvan maan valvontaviranomaisella on vaikutusvaltaa valvontamekanismin päätöksentekoelimissä. On kiinnostavaa nähdä, mitkä seikat Ruotsin ja Tanskan omissa analyyseissä ja päätöksissä painavat jatkossa eniten.

Rahoitusvakauden turvaamiseksi tarvitaan makrovakauspolitiikkaa, jonka haasteita ja kehittämistarvetta Rehn myös pohtii.  Makrovakauspolitiikka syntyi finanssikriisin ja eurokriisin myötä, kun paljastui, miten heikkoa yksittäisten pankkien valvonnan ja koko rahoitusmarkkinoiden vakauden valvonnan keskinäinen koordinaatio oli.  Kirjasta voi päätellä, että politiikkaan ladataan vahvasti odotuksia, mutta toisaalta on haasteita välineistön kehittämisessä ja vaikutusten arvioinnissa.

Euroalueen uudistamishankkeita perustellaan luvussa vankasti.  Monet uudistukset ovat edenneet, mutta vielä keskeneräiset vakautta edistävät rakenteet ja järjestelyt eivät ole käyttävissä, mikäli niitä tarvittaisiin pian. Toisaalta finanssimarkkinat ja -toimiala uudistuvat monessa suhteessa edelleen. Kirjassakin näitä uusia ilmiöitä ja kehityssuuntia on tunnistettu. Brexit on omiaan muuttamaan Euroopan pankkisektorin rakennetta. Pankkien hallitsevaa asemaa rahoituksen välityksessä haastaa pankkisektorin ulkopuolinen rahoitus. Rahoitusvakauden kannalta myös vakuutussektorilla, pääomamarkkinoiden kehityksellä ja markkinatoimijoilla on merkitystä. Vanhan kaavan mukaiset keinot ja toimintatavat kriisien hoidossa tuskin yksin riittävät. Kirja panee pohtimaan, mitä uusia vaatimuksia finanssialan muutosvauhti ja maailmanlaajuisen sekä eurooppalaisen toimintaympäristön muutokset vielä asettavat rahoitusvakauden turvaamiselle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu