Juho Saari haastaa pohtimaan hyvinvointivaltion nykytilaa ja uudistamista

Juho Saari: Samassa veneessä – Hyvinvointivaltio eriarvoistuneessa yhteiskunnassa. Docendo Oy 2020. Painettu EU:ssa.

Teoksen kirjoittaja valtiotieteen tohtori, dosentti Juho Saari on Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori.

 Kirja-arvio

Juho Saari luonnehtii kirjaansa esipuheessa mm. siten, että kirja on tarkoitettu suurelle yleisölle ja kirjoitettu otsa rypyssä kevyellä kädellä. Odotan siis analyyttistä mutta yleistajuista tekstiä.  Kirjan johdanto on otsikoitu Eriarvoistunut Suomi ja siinä kirjoittaja pohjustaa ja rajaa aihealuetta sekä tarkastelukulmaansa.  Johdannon sitkeä lukeminen palkitsee lukijan, jolle kirjan aihepiiri ei ole entuudestaan tuttu. Hyvinvointivaltio, eriarvoistuminen, sosiaaliset riskit ja niiden hallintajärjestelmät eivät suinkaan ole joka suhteessa kevyesti määriteltäviä ja mitattavia asioita.  Kuitenkin konkreettiset eriarvoistumiseen, elämänlaatuun, köyhyyteen, sairauteen ja niiden turvana toimivaan sosiaaliturvaan liittyvät asiat ovat tuttuja yksittäisen kansalaisen omasta elämästä ja intohimoisista poliittisista väittelyistä.

Johdannon lisäksi teos rakentuu seitsemästä luvusta: Hyvinvointivaltio, Eriarvoistunut yhteiskunta, Hyvinvointivaltio ei hyppää, Yhteiskunnan sosiaalinen perusta, Kuinka huonoon tulevaisuuteen pitäisi varautua?, Tasa-arvoinen tulevaisuus, Pysymmekö samassa veneessä?  Takerruin johdannossa yhteen sivulauseeseen, jossa todetaan […] mutta toisaalta kirjan läpäisevät teemat eivät ole sidoksissa bruttokansantuotteen vuosimuutokseen (s.10). Olen samaa mieltä, mutta taloudellista kasvua ei kuitenkaan voi sivuuttaa hyvinvointivaltion tai sosiaaliturvan uudistamisesta puhuttaessa.  Talouskasvun ennustetaan olevan lähivuosina maltillista, sen sijaan sosiaalimenojen kasvun ennustetaan edelleen nopeutuvan.  Pelkästään tämä pakottaa miettimään, miten hyvinvointivaltiota pitää uudistaa. Talouskehityksen ja taloudellisten resurssien merkitys toki tulevat kirjankin myöhemmissä luvuissa esille.

Teoksen nimen mukaisesti Saari keskittyy teoksessaan […] rakenteellisten ja kulttuurillisten jakautumien Suomeen, jolloin keskeiseksi teemaksi nousee samassa veneessä pysyminen […] jo eriarvoistuneessa yhteiskunnassa (s,24).  Saari mainitsee, että teoreettisesti hänen kirjansa nojautuu taloussosiologiaan ja institutionaaliseen taloustieteeseen. Tämä tausta selittää kirjoittajan tapaa analysoida asioita.

Mielestäni aihekokonaisuuksia analysoidaan ja eritellään yleisteokseen sopivalla tarkkuudella.  Ydinasiat nousevat esille ja ohjaavat lukijaa mielenkiintonsa mukaan paneutumaan niihin tarkemmin.  Kun kuuntelee poliitikkojen, talousvaikuttajien tai tutkijoiden puheita hyvinvointivaltiosta, ei aina vakuutu, mitä kaikkea nämä sillä tarkoittavat.  Asiasta ei ole kiistatonta yhteisymmärrystä, mutta kannattaa lukea Saaren kirjassaan esittämät hyvinvointivaltion kymmenen kriteeriä.

Juho Saari toteaa kirjassaan, että hyvinvointivaltion keskeinen tehtävä on eriarvoisuuden vähentäminen voimavarojen keskitetyn uudelleenjaon ja yhteiskunnallisen sääntelyn avulla. Jaan näkemyksen siitä, että voimavarojen uudelleenjakoa ja sääntelyä tarvitaan. Kirjassa kerrotun perusteella ei kuitenkaan ole lainkaan yksiselitteistä, mitkä keinot eriarvoisuuden vähentämisessä purevat parhaiten.

Juho Saari kiteyttää teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumisen useassa kohdassa, mm. sivulla 147: […] suomalainen yhteiskunta eriarvoistuu väestön suuren enemmistön vaurastuessa ja pienen osan väestöstä jäädessä pysyvästi takamatkalle. Edempänä sivulla 161 todetaan: Suomessa erityisen kiinnostava ilmiö on ollut talouskasvun ja eriarvoistumisen samanaikaisuus. Siis talous on kasvanut, mutta tuloerot mahdollisesti samalla leventyneet.  Havainto on hämmentävä, mutta asiaa on toki tutkittu ja sille löytyy myös syitä.  Aiheellinen huoli takamatkalle jääjistä suuren väestönosan (tai joidenkin) vaurastuessa ei sinänsä ole uusi myöskään Suomen poliittisessa keskustelussa usean vuosikymmen aikana.

Juho Saari selostaa myös johtamansa Eriarvoisuustyöryhmän (2018) ehdotuksia eriarvoistumisen pysäyttämiseksi. Toimet eriarvoisuuden vähentämiseksi voimistuivatkin Juha Sipilän hallituskaudella (2015-2019) ja osa työryhmän ehdotuksista pantiin heti toimeen.   Juho Saari näkee silti selvän eron Juha Sipilän hallituksen ja Sanna Marinin (2019-) hallitusten välillä eriarvoisuuteen liittyvissä linjauksissa.  Marinin hallitus nosti eriarvoisuuden vähentämisen yhdeksi hallitusohjelman talouspolitiikan tavoitteesta. Yksityiskohtana Saari mainitsee, että valtiovarainministeriö oli aiemmin suhtautunut nihkeästi eriarvoisuustavoitteiden sisällyttämiseen talouspolitiikan tavoitteeksi muutoin kuin työllisyysasteen nostamisen avulla. Uskon itsekin, että työllisyysasteen nostaminen vähentää eriarvoisuutta, joten sosiaalipolitiikan toimien tulee myös kannustaa työllistymiseen.

Kirjoittaja pohtii myös kysymystä, kannattavatko suomalaiset hyvinvointivaltiota.  Kahdella eri menetelmällä tehtyihin arvioihin viitaten kansalaiset antavat hyvinvointivaltiolle vahvan kannatuksen.  Tämä ja muu vahva sosiaalinen perusta tasoittavat tietä hyvinvointivaltion uudistamiselle Covid-19 -pandemian jälkeen. Ei ole yllätys, että kirjoittaja näkee samalla myös uhkia, jotka hyviä lähtökohtia vaarantavat.  Arvelen kirjan perusteella, että erilaiset näkemykset tarvittavien uudistusten mittakaavasta, tavoitteista ja keinoista sekä eri tahojen omien intressien korostaminen tyypillisesti ainakin hidastavat sinänsä tarpeellisiksi nähtyjä uudistuksia.

Saari ottaa teoksessaan esille myös kriisien ennakoimattomuuden. Covid 19 -pandemiaa ei pystytty näkemään ennakkoon siten, että siihen olisi osattu varautua.  Sama päätee vuosien 2008-2009 maailmanlaajuiseen finanssikriisiin. Silti on mielestäni myös syytä huomata, että aiemmista kulkutautiepidemioista ja taloudellisista kriiseistä on opittu paljon niitä tutkimalla. Kirjoittaja kysyy myös: Pitääkö Suomen kriisiytyä uudistuakseen?  Kriisien kautta pakon edessä uudistumista olemme sosiaali- ja terveyspolitiikan lisäksi nähneet mm. taloudessa, teollisuudessa ja finanssisektorissa.  Nähdäkseni ilman muuta Suomessa pitää olla vahvemmat edellytykset tehdä uudistuksia muutoinkin kuin suuria taloudellisia ja muita uhrauksia vaativien kriisien kautta.  Juho Saari pohtii myös yleisemmin kysymystä, muuttaako Covid 19 hyvinvointivaltiota.  Tällaista tietoa tarvitaan.  Mediassa ovat olleet varsin paljon esillä Covid 19 -pandemian vaikutukset Suomen talouteen, mutta kriisillä on kiistatta myös erilaisia terveydellisiä ja sosiaalisia sekä moninaisia muita seurauksia.

Vaikka EU-asiat eivät ole teoksen keskeisenä teemana, se sisältää oivallista tietoa mm. niistä sosiaali- ja terveyspolitiikan alaan kuuluvista ratkaisuista, joita tehtiin Suomen liittyessä EU:hun vuonna 1995. Samoin kirjassa selostetaan ja arvioidaan EU-yhteistyötä Covid 19 -pandemian hoitamisessa.  Päättelen kirjasta, että Suomi mahdollisesti suhtautuu varauksellisesti EU:n toimivallan vahvistamiseen sosiaali- ja terveyspolitiikan ydinalueilla. Tässä jäin kaipaamaan tietoa siitä, minkälaisia ovat Suomen pidemmän ajan visiot ja tavoitteet EU:n roolista sosiaali- ja terveyspolitiikan sektorilla.  Saari avaa kirjassa myös perusturvauudistuksen sisältöä mukaan lukien erilaisten loukkujen (byrokratialoukku, informaatioloukku, kannustinloukku) purkamisen.  Näiden loukkujen purkaminen on esimerkki uudistuksesta, joka hyödyttää sekä työllistymistä haluavia että samalla koko yhteiskuntaa.

Juho Saaren teos on kokonaisuutena kiinnostavaa luettavaa monesta syystä.  Teos kattaa laajasti ajankohtaisia teemoja, joista mm. eräät tutkijat ja talousvaikuttajat sekä poliitikot ovat puhuneet ja kirjoittaneet. Etenkin hyvinvointivaltion uudistaminen, eriarvoistumisen vähentäminen, tuloerot, sosiaalisten riskien hallinta eri muodoissaan sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus ovat tällaisia.  Covid 19 -pandemian vaikutukset on uitettu sisään kirjan teemoihin siinä määrin kuin se kirjoittamisvaiheessa on ollut mahdollista. Teoksen laajasta lähdeluettelosta lukija pääsee halutessaan kiinni lähemmin eri asioiden taustoihin.  Tässä arviossa olen ottanut Saaren teoksesta esille vain muutamia kiinnostustani herättäneitä asioita.  Kirjan lopussa Juho Saari tiivistää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa koskevat ajatuksensa.  Lisäksi hän haastaa lukijan pohtimaan, pysymmekö me suomalaiset samassa veneessä.  Kirjaa antaa hyviä aineksia mietintään ja laajentaa omaa näkökulmaa, vaikka omat ajatukset poikkeaisivatkin kirjan tekijän esittämistä linjauksista.

0
JuhaSavela
Kerava

taloustieteiden maisteri

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu