Vaurastumista on syytä tutkia eri näkökulmista

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset-teoksen julkistamisesta on vierähtänyt jo tovi. Silti kirja kirvoittaa edelleen kirjoituksia ja keskusteluja. Hain Kantolan ja Kuuselan teoksesta vastauksia siihen, mitä Suomen rikkaimmasta promillesta valitut haastatellut ajattelivat vaurastumisesta, yrittämisestä, tuloeroista, eriarvoistumisesta ja politiikasta sekä taloudesta yleisemmin. Kiinnosti nähdä, onko vastauksissa jokin yhteinen perusvire tai linja ja minkälaiset arvot haastateltujen toimintaa ohjaavat. Voi myös pohtia ovatko haastatellut huipputuloiset tutkimuksen perusteella kokonaan eri aaltopituudella kuin varallisuusasteikon toinen ääripää, vähävaraiset. Toisen ääripään ajattelua ei tutkittu, mutta jotakin voi kirjasta päätellä. (Anu Kantola ja Hanna Kuusela, Huipputuloiset – Suomen rikkain promille. Vastapaino. Tampere 2019). Kommentoin kirjaa seuraavassa:

Rikkain promille tutkimuksen kohteena

Kirja perustuu monen vuoden tutkimustyöhön, jonka aineistona ovat alan tutkimukset, tilastoaineisto ja 90 huipputuloisen haastattelut. Haastateltavat on valittu Suomen rikkaimpaan promilleen kuuluvien 4 100 henkilön ryhmästä, jonka tulojen ja vaurauden lähteet tutkijat onnistuivat jäljittämään. Haastatteluaineistoa kertyi 1500 sivua, eli yhtä haastateltavaa kohti keskimäärin 17 sivua. Huipputuloisista on kirjassa tunnistettu kolme ryhmää, perijät, johtajat ja yrittäjät. Ryhmien nimet kuvaavat hyvin vaurastumisen lähteitä.

Ei yhtä totuutta huipputuloisten näkemyksistä

Kirja kertoo paljon huipputuloisten joukkoon kuuluvien tavasta toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa sekä omistamisen, johtamisen ja yrittämisen kulttuurista. Numerotietoa on mukana tulo- ja varallisuustietojen analyysissä. Teos ei kuitenkaan pohjaudu taloustieteen teoriaan, joitakin lähdeviittauksia lukuun ottamatta.

Teksti on kirjoitettu eri teemojen alle haastateltavien vastausten perusteella. Vaikka kuvaukset ovat monisärmäisiä, teksti etenee johdonmukaisesti. Kenenkään yksittäisen haastateltavan vastaukset eivät erityisesti dominoi mitään teemaa. Koostettu kuvaus ei toisaalta vastaa yksittäisen haastateltavan näkemyksiä.

Kirjan julkistamisen jälkeen jotkut lukijat kritisoivat tutkimusmenetelmiä, joissa he näkivät puutteita. Joissakin kommenteissa epäiltiin, miten hyvin kirja lopulta kuvaa huipputuloisten ajattelua. Kaikki ennakolta haastateltaviksi toivotut eivät halunneet antaa haastattelua. Eräät Suomen rikkaimpiin kuuluvat talouselämän johtajat ja yrittäjät ovat kirjoittaneet myös omissa teoksissaan aiheista, joita Kantolan ja Kuuselan teoksessa käsitellään. Taloudellisesti menestyneiden ihmisten toiminta, arvot ja asenteet avautuvat siten myös heidän omista kirjoistaan. Tietääkseen enemmän on hyödyllistä lukea molempia, sillä tutkimuksellinen tarkastelu ei sulje pois omakohtaisen, kokemusperäisen analyysin arvoa. En ota edempänä kantaa tutkimuksen menetelmiin enkä rajoitteisiin, vaan paino on tutkimuksen tuloksissa ja kirjassa esitetyissä päätelmissä.

Kasautuva varallisuus, tuloerot ja eriarvoistuminen

Kantola ja Kuusela toteavat teoksensa johdannossa, että Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Tuloerot alkoivat kuitenkin kasvaa 1990-luvulla ja erityisesti rikkaimman promillen tulot kasvoivat muita nopeammin. Mitä vaikutuksia vaurauden keskittyminen vielä jatkuessaan tuo mukanaan? Miten ehkäistään sitä, että huono-osaisuus ei periydy? Kirjassa otetaan esille erityisesti vaurauden keskittyminen, mutta taloudellista tasa-arvoa ei luonnollisesti voida käsitellä vain rikkaimman promillen ja muiden välisenä erona. Suomessa tulonsiirroilla on lievennetty taloudellista eriarvoisuutta kansainvälisesti verrattuna tuntuvasti. Tulonsiirtoja hyvätuloisilta vähempiosaisille julkisen talouden keinoin tarvitaan edelleen taloudellisesta epätasa-arvosta johtuvien räikeimpien ongelmien poistamiseksi.

Kirjassa kerrotaan, minkälaista vastuuta ja haasteita perityn varallisuuden hoitaminen tuo omistajalle mukanaan. Sen sijaan haastattelusitaatit ja niistä tehdyt johtopäätökset eivät mielestäni paljon viitoita tietä tulo- ja varallisuuserojen hallitsemiselle saatikka kaventamiselle. Sen sijaan monet haastatellut näkevät ihan perustellustikin tarpeita parantaa Suomen kilpailukykyä, uudistaa työmarkkinoita ja tehostaa julkista sektoria sekä estää julkisen velan liiallinen, perusteeton kasvu. Kaikki ovat tuiki tärkeitä tavoitteita, mutta keinoista oli haastattelujen tekoaikaan ja on ollut sen jälkeenkin erimielisyyttä poliittisten päättäjien ja muidenkin asiaan vaikuttavien osapuolten keskuudessa.

Haastatellut tuntuivat ymmärtävän teollisuuden kilpailukyvyn turvaamiseksi, työllisyysasteen parantamiseksi tai velkaantumisen taittamiseksi tarpeellisia kipeitä päätöksiä paremmin kuin monet muut ryhmät ja he myös vaativat näitä toimia. Tämä tutkimustulos ei ole lainkaan yllättävä. Taloudellisesti kipeistä päätöksistä lienevät eniten huolissaan ne, joihin välittömät vaikutukset pahiten iskevät. Näin on siitä huolimatta, korjaustoimille on koko talouden kannalta perusteita, jotka varsin yleisesti hyväksytään.

Hyvinvointiyhteiskunta ja mahdollisuuksien tasa-arvo

Tutkijat pyrkivät selvittämään myös, mitä huipputuloiset ajattelevat Suomesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta ja mitä he haluaisivat sille tehtävän. Hyvinvointiyhteiskunta saa haastattelujen perusteella myös huipputuloisten tuen, kuten yleensä muidenkin kansalaispiirien. Koulutus ja terveydenhuolto tuottavat tasa-arvoa. Edelleen kirjassa todetaan, että sen ansiosta Suomessa kaikilla on mahdollisuus pärjätä, eikä syntyperä vaikuta. Koulutusjärjestelmä saa haastatelluilta kehuja. Tällaisiin näkemyksiin, joissa halutaan ylläpitää ja vahvistaa Suomessa mahdollisuuksien tasa-arvoa, on helppo yhtyä. Haasteet tulevat siitä, miten tasa-arvon kannalta tärkeät taloudelliset, sosiaaliset ja koulutukselliset edellytykset jatkossa turvataan kaikille.

Suomen ongelmat ja huipputuloisten näkemykset

Vahvuuksistaan huolimatta demokraattisen järjestelmän toimivuus ja poliitikkojen toiminta sai kipakkaakin kritiikkiä haastateltujen huipputuloisten joukosta. Ongelmiksi mainittiin mm. päätöksenteon liian tiuhaan keskeyttävät vaalit, demokratian jähmeys, ay-liikkeen vahva rooli ja poliitikkojen kansankosiskelu. Ehkäpä tähän listaan voitaisiin nyt lisätä vielä pääministerien tiuha vaihtuminen. Ymmärrän poliittisten päätösten sisällön arvostelun, johon monet kansalaisryhmät tulotasosta riippumatta löytävät perusteita. Ei myöskään ole uutta, että poliittisia päättäjiä arvostellaan sitä, että tarvittavia päätöksiä ei saada aikaan. Tällainen kritiikki on varsin yleistä, vain näkökulmat, vaatimukset ja ratkaisuesitykset vaihtelevat. Kirjan haastatteluista tulee mielestäni esiin pettymyksiä poliittiseen järjestelmään, mutta kuvauksista ei juurikaan ilmene, minkälaisia konkreettisia odotuksia näillä haastatelluilla on asian suhteen ollut. Demokraattisen, kansanvaltaisen päätöksentekojärjestelmän toimivuuden kehittäminen on tärkeää ja siihen pohdintaan haastateltujenkin mielipiteistä saa aineksia, vaikka niistä monia on sellaisenaan vaikea kannattaa.

Huipputuloiset ilmaisivat haastatteluissa huolensa Suomen velkaantumisesta, mikä olikin aiheellista. Tästä tullaan nopeasti vaatimuksiin supistaa julkista sektoria. Tehoton ja liian suureksi paisunut julkinen sektori saa osansa arvostelusta. Julkisen sektorin arvostelulle on toki taloudellisiakin perusteita, joskaan suorasukaisia kommentteja ja päätelmiä ei voi yleistää koko julkiseen sektoriin.

Kirjan luku ”Promillen verokapina” käsittelee huipputuloisten kritiikkiä veroja kohtaan. Verotusta on sitaateissa luonnehdittu mm. termeillä korkea, kireä ja mahdoton. Kirjan mukaan haastelluissa oli silti pieni vähemmistö, joka hyväksyi muita paremmin Suomen verotusjärjestelmän. Kirjassa esitettyjen laskelmien mukaan huipputuloisten veroaste ei näytä poikkeuksellisen kireältä, kun sitä vertaa usean muun suomalaisten veroasteeseen. Pelkästään tämä tieto ei luonnollisesti riitä, mikäli halutaan arvioida verotusjärjestelmän muutostarpeita, vaan siinä tarvitaan laajempaa verotuksen arviointia taloudellisesta näkökulmasta.

Haastattelujen referoinneissa eivät nousseet esille ympäristökysymykset eikä edelleen ajankohtainen sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus merkittävänä yhteiskunnallisena hankkeena. Haastateltavat arvostivat Suomen koulutusjärjestelmää ja heidän joukossaan korkeakoulututkinnon suorittaneita oli suhteellisesti enemmän kuin Suomessa keskimäärin. Huolta siitä, että ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus Suomessa on laskussa, en kuitenkaan haastatteluista tunnistanut.

Kirjan päätösluku ”Promillen pessimismi” ei ole kovin rohkaisevaa luettavaa. Kirjoittavat tekevät luvussa yhteenvetoa haastattelujen keskeisistä teemoista. Päätelmät vaikuttavat osin ”mustavalkoisilta” ja silloin tekee mieli väittää vastaan. Kantola ja Kuusela toteavat mm, että ”huipputuloiset ovatkin pessimistejä, kun puheeksi tulevat demokratia, politiikka ja yhteiskunnan muut ryhmät”. Samaa pessimismiä ei kuitenkaan näkynyt esimerkiksi silloin, kun he puhuivat omista työyhteisöistään, yrityksistään ja suvuistaan. Tutkijat toteavat myös loppupäätelmissään, että ”yhteiskunnan kannalta ei herätä erityisesti toiveita, jos menestyneimpien eliittien ajatuksia hallitsee pessimismi muuta yhteiskuntaa ja muita ryhmiä kohtaan”. Teoksen luettuani pessimismi ei erityisesti jäänyt kokonaisuudesta päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Ehkä haastateltujen puheissa oli myös kriittistä realismia ja ripaus varovaista optimismia kunkin omasta näkövinkkelistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu