EVH on poissa

Juuri edesmennyt kitaristi Edward Van Halen on näytellyt omassa musiikkiharrastuksessa suurta roolia. 70-luvun lopulla olin siirtynyt Hurriganes-fanituksesta kohden hard rock-yhtyeitä. Kuunnellut Jimi Hendrixiä sekä Ritchie Blackmorea. Kunnes Yleisradiosta tuli joku kevyen musiikin uutuuslevyjä esittelevä ohjelma, rockia tuli todella harvoin radiosta vielä siihen aikaan. Kuullut kappaleet menivät heti kasetille talletukseen ja kanteen kirjasin ”Fan Hallen”, liekö kuuluttajan ääntämystä mukaellen.

Yleisradio ja suomalainen musiikkimedia oli 70-80-luvun vaihteessa Breshnevin aikaan ilmeisen kiinnostunut punkista ja uudesta aallosta, lienee sen sisältämän yhteiskuntakriittisyyden takia. Jolloin USA:sta tuleva rock-kitara härskisti edellä menevä bändi oli kai liikaa länsimaista hapatusta. Aikahan on tuomionsa tuolle mielipidemanipuloinnille antanut: sen hetken monet muut suuruudet ovat painuneet korkeintaan marginaaliryhmien fanitukseen, kun taas Eddie kitarapelimannina nousi maailmanluokan staraksi ja legendaksi. Olkoonkin, että monet musiikinkuuntelijat saavat myös ihottumaa teknisesti taitavasta soitosta kategorisesti.

Musiikkihan oli juuri sitä, millä itselleni oli sisäistä tilausta. Kunnollista rajua ja revittelevää metallikitaraa makeilla soundella ja tekniikalla, vailla laadun heilahtelua, turhaa kailotusta ja kähnäämistä. Mihin jälkimmäisiin elementteihin olin monesti saanut pettyä muiden hard rock-kategoriaan laskettavien bändien osalta. Eddien ansiosta kiinnostuin lopullisesti rock-kitaristien kuuntelusta ja heidän tuotantonsa hankkimisesta.

On turha käydä läpi Eddien merkitystä rock-kitaran soitolle, siitä löytyy luonnehdintoja päivän muistokirjoituksissa runsaasti. Itselleni Eddie on Ritchie Blackmoren ohella niitä merkittävimpiä nimiä levyhyllyssä. Kävin ensin ostamassa VH I-albumin, joka oli kyllä sitä silkkaa laatua alusta loppuun. Taisi olla jo silloin julkaisussa sekä VH II että Women and Children First-levyt. Näissä kakkosessa ja kolmosessa oli jo hetkittäisiä ei niin ikimuistettavia raitoja ja musiikillista leikinlaskua. Kitaran soiton puolella en saanut Eddien likkejä ja juoksutuksia kunnolla haltuun, ja se ei välttämättä johtunut vain omista edellytyksistä – siis jos olisi ollut pätevää opetusta. (Jollaista nykyään on tarjolla aivan eri tavalla kuin 70-80-luvuilla). Myin tuon VH I:en sekä muun keräämäni Van Halen-vinyyli- ja sinkkukokoelman eräälle keräilijälle pari vuotta sitten. Olin hankkinut niitä myös USA:n ja Englannin työmatkoillani paikallisista divareista ja levymessuilta. Hieman kaduttaa tuo VH I:en myynti ja voisi hankkia sen takaisin, mahdollisimman originellipainoksena.

Niin sanottu Van Hagar-vaihe oli itselleni bändin vähemmän seuraamisen aikaa. Metallikitara eteni osaltani mm. Yngwie Malmsteenin kuuntelun ja vastaavien ns. neoklassisten soittajien suuntaan. Samoin Steve Morse tuli itselleni uudeksi suosikiksi (nykyään Deep Purplessa) ja olen Steven tuotantoa keräillyt. Van Halenin musiikki meni radioystävällisen popin suuntaan minulle liikaa, tuosta oli viitteitä jo albumilla 1984, jolta löytyy suurhitti ”Jump”, jolloin David Lee Roth oli vielä laulajana. Sammy Hagarin aikaisen bändin parhaimpia hittejä itselleni ovat Why Can’t This Be Love sekä Right Now. Tuona aikana Eddie soitteli paljon koskettimilla ja taisi varmaan myös säveltää kappaleita niillä.

Van Halen esiintyi Helsingin jäähallissa vuonna 1998, jonne konserttiin saatiin liput ihan perimmäiselle takakaarteelle. Josta näki aika huonosti. Tuosta keikasta muistan ehkä eniten sen, kuinka laulaja Gary Cherone näytti kovin laihalta. Samaan aikaan ilmestyi albumi Van Halen III, joka omasta mielestäni on yhtyeen tuotannon häntäpäästä, eipä ole tullut juuri kuunneltua. Gary Cherone on tehnyt paljon vakuuttavampaa työtä Extreme-yhtyeessä, yhdessä kitaristi Nuno Bettencourtin kanssa (mm. More Than Words-radiohitti).

Vuonna 2012 ilmestyt A Different Kind of Truth palautti uskoa Van Haleniin, siltä kuin se oli alun perinkin kuulostanut. Siinä oli tietysti Diamond Dave laulajana, samoin Eddie Van Halenin kitara soi tutulla lämpimällä metallisoundilla. Vailla turhia poppikappaleita koskettimilla.

Eddien elämä on ohi, mutta soittoperinne jatkuu lukemattomien uusien kitaristien mukana ja uusiin ulottuvuuksiin kehittämänä.

Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu