Keräily voi hyvin, yhdistykset kuolevat

Keräilyuutiset-lehti 03/2021 otsikoi, että onko keräily kuolemassa? Jos joku on vakavissaan väittänyt tällaista, henkilö ei todennäköisesti ole tietoinen keräilyn nykytrendeistä.

Kävin Tampereen Pirkkahallin Vapaa-ajan messuilla (huhtikuu 2022), jossa oli oma iso osastonsa keräilyyn. Vastaus Keräilyuutisten kysymykseen on, ettei keräily ole millään muotoa kuolemassa. Kyllä vannoutunut harrastaja- ja keräilijäkuntansa löytyy vinyylilevyille, antiikki- ja keramiikkatavaroille (muumimukit!) sekä taide-esineille, sarjakuville, jääkiekko- ja urheilukorteille, arvokkaille käsilaukuille jne. Eikä pelkästään varttuneesta väestä, vaikka heillä on keskimäärin enemmän aikaa ja rahaakin panostaa keräilyyn. Samoin esimerkiksi suosittu ohjelmaformaatti Huutokauppakeisari.

Nykykeräilyssä kuten muumimukit tai urheilukortit, markkinavoimat ja kaupallisuus jylläävät siten, ettei filatelialla tai numismatiikalla ole mitenkään vastaavia resursseja panostaa. Häviävät siis kirkkaasti kilpailun näkyvyydestä. Erityisesti kaupalliset markkinoijat hallitsevat digitaalisen median, siten kuin perimteinen keräilytoiminta voi vain unelmoida.

Väärä käsitys saattaa tulla siitä, keneltä asiaa on kysytty. Perinteisinä keräilyharrastuksina pidetyissä numismatiikassa ja filateliassa rekisteröidyn yhdistyksen formaatti on haasteiden edessä. Jäsenkunta on ukkoutunut ja nuoria ei saa mukaan. Joissain pienten paikkakuntien yhdistyksissä, osassa ei ole enää jäljellä kuin nimi yhdistysrekisterissä. Siis kun jäsenkunnan keski-ikä lähestyy kahdeksaa kymmentä, yhdistyslain edellyttämää hallitusta ei saada enää kasaan.

Epäilen myös, että keräilyä kommentoineet (ikä)ihmiset) perustavat käsityksensä vain siihen, mitä ympärillään näkevät. Eivät seuraa keräilyharrastuksen nykytrendejä, valtamedian keräilyaiheen julkaisuja tai kaupallisia tapahtumia. Tämä on ymmärrettävää, mutta sen takia ei kannattaisi omia näkemyksiään julistaa totuutena. Ei ole tavatonta, että muumimukeja tai jääkiekkokortteja ei lasketa keräilyksi ollenkaan (asenneongelma).

Olen nähnyt myös postikorttien keräilijöitä ja tilanne harrastajien ikäjakauman kannalta näyttää samanlaiselta kuin filateliassa ja numismatiikassa. En tarkoita kansainvälistä, hyvin aktiivista postikorttiharrastusta Postcrossingia. Voidaan toki sanoa, että me kaikki ikäännymme ja keräily ei lopu sen myötä. Mutta jos ei halua seurata keräilyn muutosta, kannattaako silloin kommentoida keräilyn tulevaisuutta?

Ennen internettiä ja sosiaalista mediaa oli aika, jolloin tieto keräilystä sekä kohteiden osto/myynti/vaihto piti toteuttaa yhdistysten järjestämien tapahtumien kautta. Väitän, että tämä rekisteröidyn yhdistyksen formaatti ei ole houkuttelutekijä harrastuksen pariin, josko elinkelpoinenkaan. Keräilymateriaalia voi ostaa, myydä ja vaihtaa digitaalisesti, internetin ja sosiaalisen median kautta. Uusia sukupolvia ei kiinnosta vapaaehtoistyö yhdistysten perinteiden puolesta, niihin liittyvät vanhakantaiset seremoniat tai huutokaupan pitäminen. Samoin säännöllinen saapuminen kokouksiin arki-iltaisin voi olla ylivoimaista johtuen työ- tai perhe-esteistä tai pelkästään liiasta välimatkasta.

Tunnetusti varttuneessa iässä vapaa-aikaa on paremmin saatavilla, käyttää vapaaehtoistoimintaan yhdistyksessä. Jopa lievittää yksinäisyyttään ja juttukaverin puutetta sitä kautta. Kuten kolumnissa (linkki) Tarja Sahramaa tuo ilmi: Toiminnan sosiaalinen ympäristö on vähintään yhtä tärkeää kuin toiminta itse. Siinä minusta voi ollakin ero. Nuoremmalle keräilijälle toiminnan formaatti eli muoto ei ehkä ole niin olennaista kuin sisältö ja sosiaalisuutta saa tyydytettyä monia muita teitä. Itse olen kokenut, että yhdistys tarvitsee jäseniä enemmän kuin jäsenet yhdistystä.

Sahramaan artikkelissa todetaan, että ”Suomi on yhdistysten luvattu maa”. Minä väitän, että OLI. Väitän, että yhdistyksiä kuolee enemmän kuin uusia syntyy. Että yhdistyksien huippumäärät olivat viime vuosituhannella. Nykypäivän tapa harjoittaa sosiaalisuutta on eri kuin ryppyotsaiset yhdistyskokoukset.

Esimerkiksi muumimukien keräilijät ovat todennäköisesti 90-luvun lapsia, jotka tulevat eläkeikään vasta vuosikymmenien päästä. Seuraan muumimukien keräilijöiden sosiaalisen median palstoja, eikä siellä näy tarpeita rekisteröidyn yhdistyksen formaatin perustamiselle. Kuten ei näy vaikkapa jääkiekkokorttien tai vinyylilevyjen keräilijöiden osalta.

Toki yhdistykset ovat tiedostaneet hiipumisen, pitkäänkin ja tällä hetkellä näyttävät panevan toivonsa aktiiviseen jäsenhankintaan eri tapahtumissa, henkilökohtaisten panostusten avulla. Samoin digitaalisaatioon. Mutta kuinka kannettu vesi pysyy kaivossa, jos formaatti on viime vuosituhannelta? Toki yhdistystenkin on käytännössä pakko tulla digitalisaation maailmaan, mutta tehdäänkö se pakosta vai aidosta mielenkiinnosta?

Keräilyn yhdistyksien kannalta ratkaiseva kysymys on, että kuinka nyt mahdollisesti mukaan houkutellut uudet harrastajat jatkavat yhdistyksen jäseninä vuoden-parin päästä. Kun pääsevät näkemään käytännössä sen saman, minkä minä olen kokenut. Keräilyharrastus ei heiltä välttämättä lopu, mutta rekisteröityjen yhdistysten jäsenmaksulle ei välttämättä nähdä vastinetta.

0
Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu