Kiekkokulta lämmittää

Kiekkoleijonien kullasta tietysti sanotaan kaikki mahdollinen ja mahdotonkin. Eipä se minua estä omia tuntojani purkamasta.

Urheiluelämysten nauttimista voi tietysti luonnehtia ”tyhjänpäiväiseksi”, mutta ihminen kuin ihminen tarvitsee todellisuuspakoa aika ajoin. Minulle se tulee harrastuksista, johon lasken myös urheilufanituksen.

On tullut seurattua Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelejä niistä ajoista, joita ”Jonnet ei muista” – varmaan 50 vuotta. Vähintään niistä ajoista, kun Suomi pelasi Puolaa vastaan tai maalivahti Stig Wetzell kärysi dopingsta (ja Suomi menetti sensaatiomaisen voittonsa Tsekkoslovakiaa vastaan). Tai Länsi-Saksan Erich Kühnhackl nöyryytti yksinään koko Leijonien joukkuetta.

Juice Leskinen kirjoitti kolumniinsa iltapäivälehteen muistaakseni 1984 Suomen sijoittumisesta jääkiekon arvoturnauksissa, että ”Suomi on ikuisesti viides. Vaikka CCCP (silloinen Neuvostoliitto) olisi putoamisvuorossa, niin tilanne ei muuttuisi”. Onneksi on muuttunut.

Calgaryn olympiahopea 1988 innosti jo tunteita. Kuumin vaihe omalla kohdallani (ja monen muunkin) taisi olla vuodet Curre Lindströmin valmennuksessa, kun jo Lillehammerin olympialaisissa 1994 Suomi pelasi unelman lailla. Häviten ainoastaan yhden erän – semifinaalissa Kanadalle.

Vuonna 1995 sitten saatiin se vuosikymmeniä haaveiltu mestaruus. Kävin itse Tampereen Keskustorilla kääntymässä – Ravintola Astorissa todettiin, että täällä ei saa huutaa. Tultiin sitten perheen kanssa erikseen katsomaan, kun pokaali, tamperelaiset kiekkoleijonat sekä Kalervo Kummola seisoivat kaupungintalon parvekkeella.

Kun vuoden 1995 esineistöä oli Hakametsän jäähallin Jääkiekkomuseossa, itse Aarne Honkavaara oli esittelemässä museota minulle. Samoja esineitä on tullut käytyä katsomassa Vapriikissakin.

Vuonna 1998 Naganossa voitto Ruotsista puolivälierässä fiilisteltiin työpaikalla televisiosta. Ja katkera tappio välierässä Venäjälle. ”Russian Rocket” Pavel Bure hoiti hommansa ja maalivahti Jarmo Myllys oli ikävässä raossa. Mutta Kanadan putoaminen finaalista teki heistä haavoittuvaisen Suomea vastaan ja Suomi otti pronssimitalit. Sama yksittäisen ottelun ilo oli puolivälierässä Sotshissa 2014 Venäjää vastaan, joka myös katseltiin työpaikalla.

Vuonna 2011 MM-mestaruuden fiilistelin kotona ja vuonna 2019 olin lennolla loppuottelun aikana. Kun lento laskeutui, avasin kännykästä Teksti-TV:n jossa otsikko oli keltaisella fontilla ja Suomen kultajuhlista juttu. Katselin peliä tallenteelta kännykästä hotellihuoneesta.

Väliin mahtui kylmänkalseita vuosia, Suomen finaaliin asti päästyään, sijoittuessa hopealle. Kuten Antero Mertaranta on joskus maalaillut: ”Tappion karvasta kalkkivettä on juotu välillä yötä ja päivää”. Tapasin junan ravintolassa jääkiekkoilija Jari Torkin, joka arvosteli valmentaja Hannu Aravirtaa sanoin ”Hopea, hopea, hopea”. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että yksikin kulta monen hopean sijasta olisi ollut parempi. Esimerkiksi kaksiosaisissa MM-finaaleissa hävittiin vuorostaan Tsekeille ja Ruotsille, juuri Aravirran komennuksessa.

Ikävin kokemus kaikista on luonnollisesti Torinon 2006 olympialaisten hävitty finaali ja Teppo Nummisen kyyneleet. Suomessa oli siihen asti varmaan paras joukkue ikinä, Teemu Selänteen ja Saku Koivun johdolla. Se harmittaa ehkä vähän vieläkin. Monista samoista pelaajista muodostuva joukkue oli jo vuonna 2004 päässyt World Cupin finaaliin, häviten Kanadalle kuitenkin. Mutta kuten Ismo Lehkonen totesi eilen YLE Urheilun haastattelussa, nyt on Pekingin olympiakullan myötä viimeinenkin muuri jääkiekossa murrettu. Kaiken lisäksi Teemu Selänne ja Kimmo Timonen olivat kultajuhlissa mukana, turnauksen studiokommentaattoreina. Kiitos heillekin uskon lujittamisesta, Leijonien mahdollisuuksiin.

Vaikka liikunnassa olen aina ollut surkea, voinen ymmärtää jotain pelin taktisesta suunnittelusta. Koska Suomelta puuttuvat maailman parhaat yksilöt taitotasolla, on joukkuepelin ja tiiviin puolustuksen kautta lähdettävä. Vaikka se IIHF:n entisen johtajan Rene Faselin mielestä ei ”näyttävää” olisikaan.. Hämmästyin, kun eilen venäjäispelaaja ravisteli päätään epäuskoisena jo kauan ennen loppusummeria. Oli siis jo henkisesti hävinnyt pelin – Suomen muurimaista puolustusta vastaan?

Pelin johtaminen näyttää pysyvän Venäjän jääkiekon helmasyntinä. Sama asia on Suomen suuri vahvuus. Kuten Jukka Jalonen totesi, Suomi on kenties maailman paras joukkueen kasaamisessa. Ja näköjään myös siinä, että omiin mahdollisuuksiin uskotaan loppuun asti. Kulttuuri lähti muuttumaan viimeistään Curre Linströmin johdolla.

Kiekkovalmentajat sinänsä taitavat olla suosittuja esiintyjiä johtamiseen liittyvissä seminaareissa. Vaikka sinänsä en usko, että kiekkojohtamisen opit ovat yks yhteen käännettävissä tavalliseen henkilöstöjohtamiseen. Kun jääkiekkojoukkueen voi valita kaikista parhaista ja peluuttaa niitä kuten haluaa.

Jatkan Leijonien fanittamista varmaan niin kauan kuin henki pihisee. Jalkapallojoukkue Huuhkajat on luonnollisesti myös noussut suosikiksi.

P.S. Olympiastadionin kansanjuhlan ilmaislipuista näyttää muodostuvan trokareiden tilipäivä. Tori.fi ja huuto.net-palveluissa joku on ”vahingossa ostanut” 10 kappaletta lippuja tai ”ei tiennyt” juhlan olevan jo tänään. Ja niinpä onkin perusteltua kaupata lippuja eteenpäin korkeaankin hintaan. Ahneudella ei näytä olevan rajaa.

+1
Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu