Kuka laulaisi meidän tarinamme?
Katselin Mikko Alatalon dokumentin ”Se maailma, jossa kasvoin” jossa poliittisina kannanottoina nostetaan rakennemuutos, joka on johtanut maaseudun autioitumiseen, kaupunkilähiöiden syntyyn ja työväestön siirtymiseen naapurimaihin, joko komennuksille tai pysyvästi.
Elokuva ”Ajolähtö”, Mikon sydäntäsärkevine, korvia raastavine lauluineen, kuvastaa tuota dramatiikkaa. Toisen, ”Kahdeksan surmanluotia”-Mikon ohjaamana. Sinänsä Ajolähtö on kyseisen kunniakas osa suomalaisen elokuvan ”kurjuuden maksimointi”-genreä. Jossa päähenkilö menettää vähitellen kaiken ja lopulta tappaa itsensä. Ei ihme, jos länsimaisen viihdeteollisuuden elokuvat sekä Turhapurot vetivät katsojia enemmän kuin nämä synkkyyden itsesäälissä piehtaroinnit. Entäpä, jos Ruotsiin muuttanut työntekijä on elänyt hyvän ja onnellisen elämän perheineen?
Eppu Normaali laulullaan ”Murheellisten laulujen maa” jo osaltaan yritti parodioida kurjuuden maksimointia, aikansa eläneenä mentaliteettina. Vaikka käsittääkseni laulun sanoja ei silleen tulkittu.
Se populismi, joka luonnehtii kaikkea muutosta ja kehitystä pelkästään pahana asiana, nauttii toki laajasti kannatusta. Kuten on nähty, maaseutujen muutosta ei Farm Aid-konserteilla käännetty. Taikka sillä, että Eduskuntatalon eteen kaadettiin kauhakuormallisia lunta.
Mikko on noin 10 vuotta minua vanhempi. Kuka laulaisi meidän tarinamme? Jotka kasvoimme aikuisiksi ”Siirtomaa-Suomen” aikakaudella, vaikka sieltä lähiöistä. Kouluttauduimme korkeammille asteille ja valmistuimme ammattiin. Joille kansainvälisyys ja työtehtävät maapallon eri kolkissa ovat arkipäivää. Joko komennuksilla tai pysyvästi. Jotka emme itke hypoteettisten, menetettyjen juuriemme perään, vaan juurrumme sinne, missä koti ja läheiset milloinkin sijaitsevat. Jotka näemme maailman muutoksessa hienoja mahdollisuuksia ja mielenkiintoisia haasteita.
Veikko Lavin, ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”, joka yllättäen oli Esko Ahonkin ”Elämäni biisi”, voisi todella olla monen muunkin laulun arvoinen…?
”Limberin Hilma” on myös hyvä ja hyvä oli myös se Mikko Alatalon dokumentti ja hyvä ajan kuvaus myös ”Ajolähtö”-elokuva, tunnussävelmineen.
Radio Suomessa (Helsinki) oli aikoinaan mahdollisuus käyttää tunti, puoliksi tarinointiin ja toinen puoli mielimusiikkiin. – Aikamoinen ”synkkä yksipuhelu” sanoi jälkikasvu, kun kuunteli ohjelmani (!?).
– Mukava kuitenkin tallentaa se c-kasetilta parempaan talteen, valokuva-albumin ”liitteeksi.”
Olen myös tallentanut jo menneitä polvia ja muutakin lähipiiriä videoille.
– Huvittaa kun tehdessä ”vanhukset” pitivät kuvausta ja haastatteluja ”lapsellisena ja turhana puuhasteluna”,mutta muutaman vuoden kuluttua katselivat tuotosta liikkuttuneina, tippa silmässä…
Ilmoita asiaton viesti
Olen itse syntynyt vuonna 1968. Onnekseni pääsin jo pikkulikkana äitini kanssa kaupungin lähiöön asumaan. Kyllä ne oikeat ressukat jäivät sinne maalle. Muutama maalle jäänyt ikätoverini tappoi itsensä sangen nuorena. Ne muut sinne jääneet ovat pääsääntöisesti alkoholisoituneita.
Ilmoita asiaton viesti
Asia näkyy myös mm. lavatanssikulttuurin hiipumisena. Ennen oli maalla naisia tanssitettaviksi ilman valtavia tanssikursseilla käyntiä. Nykyään on erikoistumassa harjaantuneiden harrastukseksi ja kynnys kasvaa.
Ja kun naiset on muuttaneet kaupunkiin, eivät tanssia seuranhakuun tarvitse, siis kun tanssikapakat kuolivat kohta 10 vuotta sitten.
Ilmoita asiaton viesti