Kuolleet lehdet

Oli tilaisuus päästä näkemään uusi Kaurismäen elokuva ennakkonäytöksenä. Iloksemme itse Alma Pöysti ja Jussi Vatanen tulivat haastateltaviksi ennen elokuvaa. Kuulemma Kaurismäki pitää kiinni vanhasta filmikamera-tekniikasta – otoksia ei pysty tarkistamaan monitorilta välittömästi, kuten nykyään tapana.

Laajakankaalla filmikameran rakeisuus tosiaan näkyy. Elokuvan miljöö on kuin toisesta maailmasta, lankapuhelimineen, putkiradioineen ja 70-luvun vaatekuosineen. Mutta kuitenkin kännykät ja internet ovat sentään olemassa, silloin kun niille on käyttöä. Sosiaalinen media näyttää sentään olevan Kaurismäelle tuntematon. Nollatuntisopimus on työelämässä läsnä. Samoin Ukrainan sota radiosta, vähän päälleliimattuna.

Elokuvan rakkaustarina on yksinkertainen, mielestäni sellaisen voisi käsikirjoittaa kuka tahansa. Mutta Kaurismäen viehätys taitaa ollakin kohtauksellisissa asetelmissa, valon ja varjon käytössä, kuvallisissa viittauksissa, henkilöiden ilmeissä – muun vähäeleisyyden takia. Toki asetelmasta rakentuu dialogiin omanlaistaan huumoria.

En voi olla ajattelematta, että entisajan miljööseen takertuminen viittaa ”ennen oli kaikki paremmin”-deklinismiin. Siihen surutyöhön menneestä nuoruudesta, jota varttuneemmat ikäluokat saattavat potea (linkki). Viittaus alkoholismiin voisi viitata Kaurismäen henkilökohtaiseen kokemukseen.

Tästä kaikesta moni tuntuu pitävän kovasti. Minulle ei nyt elämää suuremmaksi mennyt. Jos sanotaan, että taiteen tehtävä on yllättää, niin tämä kuulemma noudattaa varsin tarkkaan aempia Kaurismäki-elokuvia. Pöystistä olen tykännyt Tove-elokuvassa ja Vatasesta monessakin yhteydessä, vaikkapa Tuntemattoman Koskelana.