Lätkän myyttejä

Myytti1: Suomen poikkeuksellinen urheilulahjakkuus

Erästä urheilualan entistä vaikuttajaa, professoria mukaellen, urheilumedia joutuu yhä enemmän tekemään toitä pitääkseen yllä myyttiä suomalaisten poikkeuksellisesta urheilulahjakkuudesta. Kuinka suomalaisen yksittäiset maalit NHL:ssä, yli 80 pelin runkosarjassa, voivat nousta otsikoihin. Siksi marginaalilaji jääkiekko on noussut, kun siinä menestytään ja panostetaankin. Missään muussa lajissa Suomessa niin isolla määrällä urheilijoita ei ole mahdollisuutta hankkia sillä elantoaan, loppuelämäksi lyhyehköltä aktiiviuralta. Parhaat heistä miljonäärejä.

Suomen maajoukkueelta odotetaan vahvaa panosta, eli kultaa, kun on mukana ne ja ne NHL-ammattilaiset. Kun on moninkertaisia kultamitalisteja. Kuinka Kanadan ja Yhdysvaltain joukkueissa ei ole yhtään ”nimimiestä”, vaikka NHL-pelaajia paljon.

Kuinka pohjoisamerikkalainen pelaaminen, etenkin Kanadan, on ollut aina haastavaa Suomelle. Ratkaisupeleissä Kanada halutaan ”välttää”, ainakin ennen loppuottelua. Miksi Kanadaa pelätään?

Jopa tällaisen maallikonkin penkkiurheilijan silmiin näkyy ero Suomen ja Kanadan yksilöiden välillä: Kanadalla on käytännössä aina mahdollista saada MM-kisoihin enemmän pelaajia, jotka henkilökohtaisilla taidoillaan pystyvät kääntämään pelin kulun, ratkaisemaan pelejä. Siinä kun Suomi puskee kymmenen ”tonttia” ilman maalia, Kanada kuittaa yhdestä herpaantumisesta. Ja kaava toistuu, on toistunut kautta vuosikymmenten. Eikä taida siitä muuttua, vaikka asiaa ei mediassa noteerata.

Suomen osaaminen ja mahdollisuus on johtamisessa – kykynä kasata joukkue parhaalla mahdollisella tavalla, kuten Jukka Jalonenkin vuosi sitten kultajuhlissa rehellisesti myönsi.

Suomella oli ongelmia myös USA:n kanssa tänä vuonna. Tiedetään lisäksi, että pohjoisamerikkalaiset joukkueet eivät luovuta ikinä. Suomen kohtalonpelissä puolivälierässä Kanadaa vastaan itse Mikko Rantanen totesi, että Kanadan toinen maali ”vei ilmat pihalle”. Vaikka peliaikaa oli jäljellä runsaasti. Mentaalipuolessakin hävitään, vaikka ei niin nolosti ja toistuvasti, kuin vuosikymmeniä sitten, kun Suomi vasta haki ensimmäisiä mitaleja. Ja vielä silloinkin, kun tavattiin poistua finaaleista hopeamitalit kaulassa. Siitä kiitos johtamiselle. Siitä, mitä nyt tavataan kutsua ”voittamisen kulttuuriksi”.

Tiedetään hyvin, kuinka Kanadalla ja USA:llakin on kertaluokkia enemmän väestöpohjaa ja myös rekisteröityjä jääkiekon pelaajia kuin Suomella. Silti uskotaan, että Suomi pystyy ratkaisupelissä kanukit halutessaan nujertamaan? Toki, varsinkin kun pelataan paras yhdestä ja Amerikan pojat eivät ole liikaa viihtyneet yöelämässä pelien välissä.

Tietysti suomalaiset pelaajat yksilöinä pelaavat huimasti korkeammalla tasolla kuin viime vuosituhannella. Mutta niin pelaavat useimpien muidenkin MM-kisajoukkueiden yksilöt. Jos siis jotain poikkeuksellista suomalaista osaamista Suomella on, niin jääkiekossa sen täytyy olla pelin johtaminen ja johtaminen joukkueena, valmennusosaaminen. Mentaalipuolen parantunut hallinta. Erityisesti nykyisessä play off-kulttuurissa (Myytti 2).

Monissa muissa suomalaisten perinteisissä lajeissa, kuten yleisurheilussa ja ehkä hiihdossakin maailman kärki on karannut kauan sitten ja tuskin enää saavutettavissa. Tähän vaivaan ei lääke löytyne johtamisesta, vaikka heitä rekrytoitaisiin kisoihin niin että päät kolisee.

Myytti 2: Jääkiekon turnausten ”urheilullisuus”

Ennen palloilusarjoissa oli yksinkertainen menetelmä, että kaikki joukkueet pelasivat tietyn määrän toisiaan vastaan ja eniten pisteitä kerännyt oli mestari. Luin jostain, että MM-jääkiekossakin oli näin vuoteen 1992 asti.

Sitten tuli play off-pelit. MM-kiekossa ja olympialaisissa pelataan ”paras yhdestä”. Kuinka monta kertaa on todettu, että yhdessä pelissä voi käydä miten vain. Kuten vaikkapa Ruotsin hävitessä Latvialle.

Kumpi sitten on ”urheilullisempaa”? Se, että on ”paras yhdestä”- play off-pelejä, jossa ratkaisu voi mennä jatkoajalle ja rankkarikisaan. Jossa yksi yksittäisen pelaajan virhe tai onnistuminen voi ratkaista? Tai pelkkä hyvä tuuri.

Vai se, että pelataan moninkertainen sarja kaikkien kesken ja isoin pistesaalis on mestari? Eikö se olisi kaikkein urheilullisinta?

Toki sarjapisteillä voittamisessa parhaat saattavat olla tiedossa jo paljon ennen viimeisiä pelejä. Play off-tyyliset ratkaisupelit ovat toki paljon jännittävämpiä ja tarjoavat medialle herkullista dramatiikkaa. Käsittääkseni kulttuuri tuli jääkiekon MM-turnauksiin Pohjois-Amerikasta. Tärkeintä kai, että taloudellisista syistä, loukkaantumisriskien takia, turnaukset halutaan pitää lyhyinä.

Mutta kun on play off-kulttuuri, miksi hurskastella urheilullisuudesta ylipäänsä? Voisihan sitä todeta, että Suomi oli ”maailman paras  jääkiekossa” parin onnekkaan pompun ansiosta? Vaan ei – kyse oli jostain ihan muusta, niin yleisön kuin  mediankin mielestä. jonka täytyy  ruokkia hurmosta.

Myytti 3: MM-jääkiekon merkitys kiekkoilijan pääsyyn maailman huipulle

Eräässä analyysissä päiviteltiin Suomen jääkiekkomaajoukkueiden mitalittomuutta tänä vuonna. Puhuttiin katastrofista. Ruvettiin kyselemään, että miten saadaan nuoria lahjakkuuksia nostettua kansainväliselle tasolle ilman mitaleita ja mestaruuksia.

Kuinka suuri merkitys jääkiekon arvokisaturnauksilla on pelaajien rekrytoinnissa vaikkapa NHL:ään? Toki pelaajia havainnoidaan kisoissa, mutta eikö niin tehdä myös kansallisissa sarjoissa? Olisiko vaikka Saku Koivu tal Miro Heiskanen jäänyt vaille NHL-pelaajauraansa ilman MM-kisoja? Tuskin. Teemu Selänne ei ennen huikeaa NHL-uraansa saavuttanut maajoukkueessa menestystä. Samoin 3 maalia 1995 loppuottelussa laukonut Ville Peltonen ei onnistunut NHL:ssä.

Myyttejä varjeleva urheilumedia voi hyvin, pääsi Suomi jääkiekon mitalipeleihin tai ei. Kaivetaan vaikka ne onnistumisen hetket aiemmilta vuosilta esiin. Sekä meren takaa NHL:stä. Tuntuu kuin vastuu on kuitenkin loppujen lopuksi kuulijalla. Eri lopputuloksiin sopivia tarinoita on niin paljon, että tilanne kuin tilanne saadaan puhki selitettyä, kun vain kaivetaan varanuotit esiin. Tai sävelletään ne, kun pelin loppuvihellys on kuultu. Myös nämä ns. asiantuntijat, tai erityisesti he.