Lavatanssi tulevaisuutta kohden?

Kuulin kommentteja eräältä pääkaupunkiseudun tanssinopettajalta, jonka mukaan pari- tai seuratanssi- tai lavatanssikulttuuria viedään eteenpäin nuorien tanssinharrastajien omilla tanssibileillä. Muutaman tanssilajin harrastajat kokoontuvat tiettyyn tilaan tai ulkosalle. Aiemmasta poikkeavaa tässä on, että he eivät välttämättä lähde perinteiselle tanssilavalle esimeriksi pitkän matkan (autottomuus) tai perinteisen musiikkitarjonnan takia. Samoin saatetaan nauttia olut tai siideri.

Voi myös olla, että uusia harrastajia lavatanssipaikkojen ns. tanssietiketti (linkki) ja vanhakantaiset hakurivikäytännöt eivät innosta. Tanssia voidaan yksin, kaksin tai kolmisin. Tai vaikka ryömiä tanssilattialla. Ei ole väliä, kuka on seuraaja, kuka viejä. Eli mennään myös mies- tai naispareissa.

On esimerkiksi tapahtuma ”We love Helsinki Juhannustanssit” (linkki), jossa toiselle päivälle on luvattu lavatansseja ja toiselle swingtansseja.

Entä maaseudun tanssilavat?

Tanssilavat ovat toki käynnistyneet koronapandemian jälkeen. Helsingin Sanomat ja Yle raportoivat perinteiseen tapaan lavatansseista juhannuksen yhteydessä. Hesarin mukaan (linkki) tanssi on ruvennut kiinnostamaan nuoria enemmän. Myös keski-ikäiset saattavat aloittaa harrastuksen, kun elämän ruuhkavuodet tasaantuvat. Minusta kysymys on siitä, että tuleeko uusia niin paljon kuin vanhoja lopettaa?

Olin tansseissa Kangasalan Kisarannassa. Varjokuva, Kyösti Mäkimattila ja Taikakuu vetävät kaikenikäistä väkeä tanssipaikalle. Kisarannan kohtalo tanssipaikkana sinänsä on kai jo sinetöity, paikka ränsistyy mutta remonttia ei näytä olevan luvassa. Mutta yleisön joukossa oli noin kaksikymppisiä tanssipareja. Jos heitä on luokkaa 10 %, mikä on tilanne tulevaisuudessa?

Kun maailma on muuttunut, lavatanssikulttuuri ei ole muuttunut sen mukana. Tosin kun kyseessä on ”perinne”, niin eihän perinteeseen saa koskea? Jotain muutosta on tullut – kävijöitä on saattanut kummaksuttaa tai jopa ahdistuttaa kädenalitanssiminen sun muut harjaantuneisutta osoittavat elkeet – joita ei ollut ”silloin 30 vuotta sitten kun viimeksi kävin”?

Jos yhtään perinteisten tanssilavakävijöiden mentaliteettia tunnen, niin he eivät pk-seudun tyylisistä tanssibileistä innostu. Joissa siis hylätään tanssietiketti ja hakurivit. Hakurivikäytäntö (Miesten/naisten hakuvuorot) onkin perua ajoita, jolloin asuinpaikka ja elanto valtaosalle suomalaisista olivat maaseudulla ja tansseista haettiin elämänkumppania. Samoin kuin järjestettyjä vapaa-ajan viihdetilaisuuksia oli harvassa, peltotöiden ja lauantaisaunan jälkeen. Patriarkaalisen kulttuurin perinne, miesten hakuvalta on säilynyt. Kuten tanssinopettaja Susa Mattson totesi, käytäntö on seksistinen. Itsekin pidän hakuriviä ”lihatiskinä”, johon en täysin varauksetta asetu.

Perinteistä tanssimusiikkia tarjoavat ravintolat kaupungeissa lopettivat käytännössä noin 10 vuotta sitten (linkki), poislukien muutamat hotellit ja kylpylät. Voiko maaseudun tanssilavoille käydä samoin? Kuulemma Anna&Albert Oulussa on sentään elvyttänyt tanssikapakoiden kulttuuria, mutta esimerkiksi Tampereella ei ole yhtään tällaista paikkaa. Hepokatin huvikeskuksessa oli tansseja keväällä 2022, mutta jatko on kuulemma epävarmaa. Kun itse siellä kävin, arvioin paikalla olijoiksi max. 80 henkeä. Plussalle menoon tarvittaneen tuplat. Niin ja sitten on päivähyppy-tyylisiä tilaisuuksia senioreille, joihin työssäkäyvänä ei pääse.

Olen aiemmin kirjoittanut lavatanssikulttuurin tilanteesta ja käsityksestäni tulevaisuudesta (linkki 1 ja linkki 2). Tieto päivittyy, kun uutta tietoa tulee. Yhteenvedon omaisesti, lavatanssi elää kyllä, mutta harrastajamäärät ovat laskeneet dramaattisesti aiemmista vuosikymmenistä. Siihen yksi syy olla kaupungistuminen, sikäli kun tanssilavat ovat olleet maaseudun juttu. Maaseutu tutkitusti autioituu ja ainakin päätellen tanssiravintoloiden kuolemasta, kaupunkilaisilla ei ole riittävästi kysyntää vanhaa tanssimusiikkia tarjoaville illanviettopaikoille. Seuranhaku nykyään hoituu Tinder-sovelluksilla ja muilla tavoilla. Samoin tietysti kaikki vapaa-ajan muu tarjonta, joka on viimeistään digitalisaation myötä kasvanut räjähdysmäisesti. Miksei myös ikäluokkien pieneneminen.

Oman haasteensa muodostaa se mielikuva, että tansseihin tullessa olisi hyvä osata tanssia. Samoin sopiva tanssipari pitäisi löytää. Vaikka tanssin puolesta puhujat kuinka väittäisivät, että riittää vain hyvä käytös, iloinen mieli ja siisti pukeutuminen, niin kyllä tanssitaidon ja hakurivimenestyksen avulla nauttii lavoilla parhaiten. Medioissa tanssin puolesta puhujat yleensä ovat niitä, jotka itse ovat kotiutuneet lavakulttuuriin ja useimmiten menestyvät siinä. Tai saavat siitä elantonsa. Niiden ääni ei kuulu, jotka kokeilevat ja jättäytyvät pois.

Tanssimusiikilla on oma merkityksensä, sikäli kun iskelmäradiot tuskin soittavat lavoilla soivia Jätkän humppaa, Satumaa-tangoa tai Ikkunaprinsessa-foksia säännöllisesti. Mitä olen kuullut uusia lavatanssitähtiä ja lavatanssibändien levytyksiä (esim. tangokuninkaalliset linkki), niin kovin ovat toistensa klooneja. Pyrkivät toistamaan vuosikymmeniä vanhoja kliseitä. Tätä toki perustellaan perinteillä, musiikin tanssillisuudella, tanssiyleisön palvelemisella tms. mutta uskon, että nykyään ei kliseillä ainakaan laajempaan mediahuomioon, radiokuuntelijoiden suosioon pääse.

Aika hyvän kuvan suomalaisten musiikkimausta saa ohjelmista SuomiLove, Elämäni biisi tai Vain elämää. Radioissa iskelmänä soi Arttu Viskari, Juha Tapio, Tuure Kilpeläinen tai Suvi Teräsniska. Miksei Popeda tai Eppu Normaalikin. Jotka tekevät musiikkinsa alusta lähtien itse, apinoimatta jotain entistä. Mikä radiossa soi, ei johdu siitä, että lavamusiikkia tahallaan boikotoitaisiin tai sitä erityisesti vihattaisiin. Uskon, että tanssimusiikki on musiikkitoimittajille yhdentekevää. Korkeintaan ”ihan ok”, mutta ei herätä intohimoja perehtyä aiheeseen.

Paljonko tanssinharrastajia on?

Aktiivisin tanssiväki, tanssiseuralaiset tms. saattavat keskittyä tietyille lavoille tiettyjen esiintyjien iltoihin, jolloin lava voi pullistella väkeä. Voi tulla kuvitelma siitä, että meitähän on vaikka kuinka ja paljon?

Jos ajatellaan Suomen aikuisväestöä, niin tanssinharrastajat ovat omassa marginaalissaan. Keskusteluista tosin havaitsee, että heillä voi olla suuret luulot omasta merkityksestään ja käsitys harrastuksen suosiosta on viime vuosituhannelta. Tanssinopettajat vetoavat, että kursseilla riittää väkeä. Toki varmasti, mutta kuinka moni heistä jatkaa käymistä tanssilavoilla, sen häävalssin jälkeen? Nuoria tanssinharrastajia on, muttei niin paljoa, että korvaisivat tangokulttuurissa kasvaneet ikäihmiset. Suomen seuratanssiliiton Suselin mukaan tanssiseuroja on noin 55 Suomessa. Jos niissä on keskimäärin 100 jäsentä, tämä tekee vain noin 5500 henkilöä. Toki tanssia aktiivisesti harjoittelevia on muitakin, jolloin puhuttaneen muutamasta kymmenestä tuhannesta. Mikä sekin on alle prosentti aikuisväestöstä. On julkaistu tilastotietoa siitä (LiveFIN-tilasto, linkki), että pääsylippuja tanssilava-tyylisille illanviettopaikoille ostettiin noin 800000 kappaletta vuonna 2019. Otaksuen, että suurin osa kävijöistä kävi useammin kuin yhden kerran vuodessa, lavatansseissa vierailijoiden määrä on muutama sata tuhatta. Tämä tekee noin 5 % aikuisista suomalaisista, eli noin joka kahdeskymmenes on käynyt kerran tai useammin tanssilavoilla vuosittain.

Päivitys 14.7.2022: Uusimpien tietojen mukaan kaikki tanssinharrastajat eivät ole palanneet lavoille koronan jälkeen. Ylen jutun mukaan (linkki) 500 tanssijan illasta olisi hävinnyt 200, joka tekee noin 40 %. Kyösti Mäkimattila totesi silmämääräisesti nähneensä noin kolmasosan vajausta, alkukesästä 2022.

Muutos ei synny puhumalla

Kuten Kyösti Mäkimattila totesi Me Naiset-lehden haastattelussa (linkki): lavakulttuurissa on jääty roikkumaan nostalgian varaan. On menty tanssikulttuurin kanssa kauas suurista asutuskeskuksista. Ei kai muuta ole tapahtunut, kuin että väki on karannut kaupunkeihin? Mitä tanssikapakoiden kuolemasta ja pk-seudun kokemuksista päättelisin, niin kaikille vapaata tanssitarjontaa voi olla vaikea elvyttää. Ainakin puhtaasti kaupallisin perustein.

Tanssinjärjestäjillä on omia selvityksiä, kuten Syvälahden tanssilavan johdolla vedetty “Suomen lavatanssiperinteen jatkuvuuden varmistaminen” (linkki). Muutos ei kuitenkaan synny pelkästään puhumalla – varsinkaan jos lähtökohta on, että perinteestä ei saa muuttaa mitään? Maaseudun tanssipaikoilla tunnutaan odottavan ihmettä, siis että tanssikulttuuri nousee uuteen suosioon kuin itsestään, ilman että mitään tarvitsee kehittää tai muuttaa. On ilmeistä, että mediahuomion puute (juhannussesongista huolimatta) on kulttuurin pysähtyneisyyden seuraus, ei syy. Konkreettinen asia on, että tanssilavoja pyörittävä väki ikääntyy. Nuoria välttämättä saa enää talkoisiin mukaan olutkori- ja makkarapalkalla.

Tanssitilaisuuksien järjestelyissä, asiakaspalvelussa on kotikutoinen meininki ja työntekijöistä iso osa on talkoolaisia. Omasta mielestä se kuuluu asiaan, mutta uudet sukupolvet ovat ehkä tottuneet ja odottavat ammattimaisempia järjestelyjä.

Kuten Ylen artikkelissa todetaan, korona teki luonnollisesti kuprun tanssiyrittäjille: kiinteät kulut juoksivat, mutta lipputuloja ei syntynyt. Moni lava kuulemma pohtii loppukesän ja tulevaisuudenkin tilannetta. Jotkut lavat ovat lopettamassa iltatansseja, kuten Esakallio ja Kallioniemi: senioriväen päivähypyt kuulemma vetävät vielä väkeä.

Olen seurannut lavatanssin harrastajien keskustelupalstoja noin 20 vuotta, ja siellä vähän väliä tehdään aloitetta, että kaikkien pitäisi pohtia, miten tanssilavoille saataisiin uutta väkeä ja harrastus suositummaksi. Mitään hopealuotia ei tunnu löytyvän.

Kyösti Mäkimattila ehdotti tanssi-illan lyhentämistä ja ravintolatarjonnan monipuolistamista. Mutta jos ne sushit jäävät nuukilta, kraanavettä lipittäväviltä lavakävijöiltä syömättä, niin ei se yrittäjää rohkaise kokeilemaan.

Oma arvio

Käykö niin, että maaseutujen tanssilavat loppuvat kokonaan, niinkuin kaupunkien tanssiravintoloille kävi? Minusta näyttää, että tanssikulttuuri säilyy, mutta marginalisoituu entisestään. Samaan tapaan kuin monessa muussakin perinteisessä mutta maailman muutoksen takia hiipuvassa harrastuksessa, joissa olen ollut mukana (filatelia, numismatiikka) (linkki).

Tanssikulttuurin tulevaisuus voikin olla, että se menee pienten ns. hardcore-harrastajapiirien toiminnaksi. Ehkä valtion julkisella tuella tullaan pitämään hengissä 1-2 tanssilavaa per maakunta. Toki julkisten tukien varaan haluavaa vapaa-ajan kulttuuritoimintaa riittää. Päätöksissä arvioitaneen toiminnan tavoittavuutta, kävijämääriä. Juhannuksen aikoihin herännee moni pienikin tanssilava henkiin, mutta pidemmän ajan ohjelmistoon eivät rahkeet riittäne.  YLE toki esittää iltauutisissa perinteisen puffauksensa juhannustansseista, yhtä perinteikkäästi kuin joulupukin matkaan käymisen.

Joulupukkiin uskoviakin riittää, tässä faktantarkistuksen tai totuuden jälkeisen ajan nykymaailmassa.