Lavatanssihaaste 2023 – hopealuoti harrastuksen suosion nousuun?

Hiipumassa olevien perinteisten harrastusten parissa, joissa olen ollut mukana (kuten lavatanssi, postimerkkeily ja numismatiikka) tunnutaan nyt luottavan siihen, että kun vain luo sosiaaliseen mediaan aineistoa, se on sellainen hopealuoti, joka kääntää suosion jättimäiseen nousuun?

Nyt tarjotaan informaatiopakettia nimeltä ”Lavatanssihaaste 2023” (linkki).

Onhan somemateriaali tietysti parempi kuin ei somemateriaalia. Mutta sillä ehkä vakuutetaan vain ne, jotka ovat jo vakuuttuneita.

Täytyy kuitenkin muistaa sosiaalisen median perusfunktio. Se ei ole kuin lähikaupan ilmoitustaulu, josta satunnaiset ohikulkijat repivät ilmoittajan yhteystietoja taskuun, vaan vuorovaikutuksen paikka. Kiinnostava sisältö syntyy siitä, että postauksia kommentoidaan, tykätään, jaetaan ja lukijat jakavat omia sisältöjään postauksen yhteyteen. Uutta aineistoa pitää olla myös luomassa koko ajan, käytännössä päivittäin tai monta kertaa päivässä. Tällaisesta sisällöstä on jatkuva kilpailu, jonka kaupallisin lähtökohdin, mainosrahoitteisesti toimivat tahot osaavat parhaiten ja heillä on isot resurssit siihen.

Olen joskus itse ehdottanut tubettamista eli YouTuben videoiden luomista ja jakamista lavatanssi-illoista. Epäilen, että niitä ainakin tanssinharrastajat itse jakaisivat ja kommentoisivat, lisäisivät omaa sisältöään. Näitä jonkin verran tehdäänkin. Toinen oma ehdotus on viedä tanssia sinne, mikä on suosittua, eli karaokeiltoihin. Siellähän tanssitaan esitysten tahdissa erikseen kehottamattakin. Mutta eihän se lavapuritaanille ole ”oikeaa tanssikulttuuria”. Siellähän juodaan kaljaakin?

Isoin asia minusta ovat ne kynnykset, jotka untuvikko kokee lavalle tullessaan. Kuinka hyvin somemateriaalilla annetut lupaukset lunastetaan tanssilavalla? Jos sanotaan, että paikalle tulon edellytykseksi riittää iloinen mieli, siisti pukeutuminen ja käytös? Eli kynnyksiä on kaksi 1) Tanssitaidon edellytys ja 2) menestyminen hakurivin kilpailussa. Toki riittää, että näihin asioihin sopeutuu, mutta väitän, että lavaviihtyvyyttä nostaa suuresti, kun menestyy kynnysten 1) ja 2) kanssa. Ja ne, jotka menestyvät tai sopeutuvat, ovat mukana laatimassa ko. somemainoksia? Jos nämä kaksi kynnystä poistuisivat, niin suosio voisi ehkä nousta paremmin. Ehkä musiikkitarjontaakin voisi modernisoida, ottaa vaikka Käärijä mukaan? Mutta sehän olisi kajoamista pyhään perinteeseen. Joka tuntuu luottavan nostalgian voimaan, siis kun polkupyörän kera käytiin kauniissa kesäillassa lähilavalla lauantaisaunan jälkeen ja haaveiltiin Suhmuran Santraa saatille.

Tarvittavaa muutosta voi nähdä nuorempien harrastajien itsensä taholta, kuten pääkaupunkiseudun tanssibileet. Mutta tällaisessa nimenomaan murretaan lavatanssin perinnettä, esim. hakukäytäntöjen ja musiikin suhteen.

Yhteenvetona: Tällainen somemainosten laatiminen on teholtaan lähinnä hukkuvan oljenkorsi. Muutosta tarvittaneen, harrastuksen itsensä sisällöstä. Kun näyttää, ettei muutosta tule, koska perinne, niin umpikuja senkun syvenee.

Omia näkemyksiäni lisää aiemmissa kirjoituksissani (linkki).

P.S. Näkemykseni media-artikkelin tehosta myönteisessä viestinnässä ei ole ihan pelkkää arvailua. Keskustelin kerran erään ammattijournalistin kanssa, joka totesi, etteivät sellaiset edistä omaa asiaa kovinkaan tehokkaasti.