Lavatanssin tietokirjoista

Tanssilavakulttuurista on kirjoitettu seuraavat suhteellisen tuoreet tietokirjat: ”Lavatanssien hurma – Keinu kanssani”, kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki v. 2020 sekä ”Tanssilavojen Suomi”, kirjoittaja Martti Linna v. 2020. Juuri ennen koronapandemian alkua.

Molemmat kirjat luettaneen tietokirjoiksi. Toimittaja Ivan Puopolo totesi kerran, että ”tietokirja” saatetaan mieltää samaksi kuin ”tiede” ja tämä taas samaksi kuin ”totuus”. Etenkin, kun Karppinen-Kummunmäki esiintyy akateemisena tutkijana. Lavatanssin tietokirjat tarjoavat toki tietoa harrastuksesta, mutta ne näyttävät olevan enemmän ideologisia, harrastuksen mainostamiseen, myönteisessä valossa esiin tuomiseen panostavia, kuin objektiivisia. Jo kirjan nimi “hurma” kertoo tätä missiota: Tarkoitus on saattaa lukija hurmaantumaan? Tämän näkökulman myös kirjoja mediassa arvioineet tuntuvat ottavan totuutena tai itsestäänselvyytenä.

Molemmissa käydään läpi tanssilavakulttuurin historiaa, mm. niistä ajoista kun yli puolet väestöstä asui maaseuduilla ja lavatanssi oli lähes ainoa vapaa-ajan viihteen muoto. Josta myös haettiin elämänkumppania. Mutta ennen oli ennen, nyt on nyt – ja tätä eroa ei tuoda tarpeeksi esiin.

Tämän kirjoituksen lopussa päivitys vuoteen 2024 *).

Lukuisia myönteisiä puolia harrastuksessa onkin, ei siinä mitään. Lavatanssi on erittäin mielekäs tapa viettää iltaa, saada raitista ilmaa, sosiaalisia kontakteja ja liikuntaakin. Oma motiivini on ollut “tyttöjen tähden”, kuten laulussa lauletaan. Nämä muut seikat ovat olleet bonusta, vaikkakin nykytilanteessani yhä tärkeämpiä. Moni voi kokea hurman kaltaista ekstaasia, mutta minä en ole kokenut koskaan ja uskon, että riittää kun nauttii harrastuksestaan.

Kun itse on nähnyt runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana tietyn hitaan muutoksen harrastuksen yleisen vaikuttavuuden parissa, niin tämä sivuutetaan kirjoissa miltei täysin. Jos tätä ruodittaisiin, siitä kenties voisi saada ymmärrystä ja sitä kautta uusia kokeiluja siitä, miten kulttuuria voitaisiin pitää elinvoimaisena. Lähes kaikki mediajutut tehdään mainosnäkökulmasta, mutta väitän, ettei se tehoa, enää.

Esimerkiksi pelkästään tilastotieto siitä, kuinka lavatansseissa käyvien määrä on romahtanut muutaman vuosikymmenen aikana (linkki). Sitaatti ” Vuonna 1991 tanssilavoilla kävi vajaa neljännes vastanneista, vuonna 2017 enää 7 prosenttia. Suurin romahdus näkyy nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa.” Tämän sijaan lavatanssin tietokirjoissa esitetään epämääräisiä poimintoja harrastajien kokonaismäärästä, laskennan perustetta taikka lähdeviitettä kertomatta. Syy mitä ilmeisimmin on se, että lavatanssikulttuuri on ollut suurten ikäluokkien harrastus ja pelkästään heidän luonnollinen poistumansa on noin 3 % vuodessa. Uusia harrastajia on toki tullut, mutta ei läheskään niin paljoa kuin vanhoja on jäänyt pois. Tästä asiasta olen kirjoittanut täällä tarkemmin aiemmin: (linkki) ja (linkki2). Epäilen, että nykyään noin 5 % tai vähemmän kansalaisista on käynyt vähintään kerran vuodessa tanssilavoilla.

Toinen asia on, kuinka kaupunkien tanssiravintolat käytännössä kuolivat pois 10 – 15 vuotta sitten. Kun ollaan maaseudun lavalla, niin asia unohtuu, vaikka minusta ei pitäisi. Mutta mistä johtuu siis se, että kun kaupungeissa lähdetään ”viihteelle”, ei enää ole kysyntää paritanssille, tanssi-iskelmää soittaville yhtyeille ja tanssipaikoille? Se, että tanssikapakat kuolivat, koska tanssijat eivät osta alkoholituotteita, on seuraus, ei syy. Tavan tallaajat tanssivat myös hieman maistissa (ehkä etenkin silloin) ja kapakat olivat ainoa tilaisuus tutustua tanssikulttuuriin. Syy on ainakin se, että suomalainen tanssi-iskelmä musiikkina on ollut sitä samaa jostain 1950 – 1970-luvulta ja se on suurelta osin menettänyt kiinnostavuutensa. Kilpailevaa musiikkitarjontaa maailmalta on niin paljon. Kuten Iskelmä-Suomi-dokumenttisarjassa (YLE Areena) todetaan, vanhan tanssi-iskelmän sanoitukset eivät enää puhuttele, verraten vaikka nykyisen ns. pop-iskelmän sanoitukset kuten Juha Tapio, Arttu Wiskari ja vastaavat. Samoin kaupungistuminen ja kaupunkien valtava vapaa-ajan tarjonta on ajanut maaseudun tanssikulttuurin piiloon. Lisäksi kumppaninhaun voi toteuttaa lukuisilla muilla tavoilla kuin tanssilavalta, vaikka Tinderin avulla.

Lavatanssin ”tieto”kirjailijat eivät tunnu tiedostavan urbaanien, globaalien trendien olennaista merkitystä – heille näyttää riittävän pysytellä järvenrantakoivun, Satumaa-tangon ja tyllihameiden nostalgiassa. Luottaa siihen, että tämä pitää tanssilavat toiminnassa tästä ikuisuuteen? Kun on paljon huolia kulttuurin tulevaisuudesta. Esimerkiksi tanssinjärjestäjät ikääntyvät ja vapaaehtoisia on vaikeampi saada. Monen tanssilavan talous on tiukilla ja tulevaisuus epävarma. Tanssiorkestereiden keikkatilaisuudet vähenevät, artisteja lopettaa tai ainakin joutuvat tekemään myös muuta työtä elantoonsa. Juuri luin erään vuosikymmeniä keikkailleen kommentin, kuinka bändiä ei uskalleta ottaa lavalle esiintymään, kun ei ole varmaa että se vetää tarpeeksi yleisöä. Tarjonta yksipuolistuu tietyn sanoisinko Top 10-orkestereiden keskiseksi. Ne esimerkiksi esiintyvät samalla lavalla monta kertaa sesongin aikana.

Toki on aina mahdollista, että lavoille voi tulla, pelkästään kunhan on siisti pukeutuminen ja käytös sekä iloinen mieli. Joillekuille se varmaan riittääkin, mutta monelle voi ilmaantua muita edellytyksiä, sanoisinko jopa suorituspaineita. Lavakulttuurin muutos näkyy siinä, että tanssitaidon merkitys korostuu aina enemmän ja enemmän on pitkälle tiettyihin lajeihin erikoistuneita. Jotka sitten myös mielellään keskenään harjoittavat taitojaan, kun toiset perinteisesti tanssivat, katselevat vierestä. Ehkä ”nenänvartta pitkin”, kuten edesmennyt tanssimuusikko Martti Metsäketo joskus totesi. Tanssilavan hakurivissä olet jatkuvassa kilpailutilanteessa, ja uskon, että kaikki eivät lähtökohtaisestikaan sitä haastetta halua ottaa. Hakurivissä erot tanssitaidossa voivat korostua. Nykyään inhotaan ”Sääntö-Suomea”, sääntöjä ja rajoituksia, johon lavojen tanssietiketti (linkki) ehkä vastaa huonosti.

Ja jos yritetään korostaa tanssiharrastuksen liberaalia ja rentoa luonnetta, niin miten sitä auttaa kymmeniä sivuja pitkät kuvaukset tansseissa käyttäytymisestä, tanssietiketistä, pukeutumisesta ja tanssin harjoittelemisesta? Muistutukset, että ”tansseihin valmistaudutaan kunnolla”?

Yksi olennainen seikka, jota ko. tietokirjoissa ei käsitellä, on seksuaalisuus. Paritanssissa ollaan luontaisesti läheisessä vartalokontaktissa ja tehdään flirttailevia eleitä ja liikkeitä. Mikä ei voi olla aiheuttamatta tiettyjä jännitteitä, tahattomia tai tahallisia. Pukeutumisessa voidaan haluta korostaa ulkonäöllistä viehättävyyttä, esimerkiksi kilpatanssissa, vaikkei se täysin sama asia olekaan. Myös lavatanssissa kilpaillaan ja kilpailijat käyvät tanssilavoilla. (Mitä kilpatanssiin tulee, niin vaikka ohjelma ”Tanssii tähtien kanssa” on television kestosuosikki, niin se ei kuitenkaan näytä houkuttelevan tanssilavoille valtavasti väkeä.) Toki tanssiparin seksuaalinen koskemattomuus on lähtökohta, kuten kaikkialla yhteiskunnassa. Olen kirjoittanut asiasta tarkemmin toisaalla (linkki). Mainittakoon, että linkin blogi aiheutti suuren kommenttien, ihmetyksen ja vastalauseidenkin ryöpyn. Seksuaalisuudesta puhuminen on arka aihe ja toki sillä on riski antaa vääriä mielikuvia tanssista. Mutta kyllä asia on läsnä tanssiharrastuksessa enemmän, kuin tavallisessa sukupuolien välisessä kanssakäymisessä. Ja enemmän, kuin julkisesti myönnetään. On myös esimerkkejä, että tanssin lupa vartalokontaktiin on johtanut ahdistelun kaltaiseen toimintaan, mutta onneksi harvoin tanssilavoilla.

Kirjojen julkaisun jälkeen vaikutti koronapandemia, joka tyhjensi tanssitarjonnan joksikin aikaa kokonaan ja vaikeutti pitkään tanssien järjestämistä. Kuulemma tanssitilaisuuksiin väki on palannut sen jälkeen, mutta ei siinä määrin, kuin aikaisemmin. Koronaa ko. tietokirjat eivät tietenkään voi huomioida, mutta se ehkä hieman vauhditti pidempää trendiä, lavatanssien kävijämäärien laskua. Kun riskiryhmään kuuluvia joutui jäämään pois, eivätkä enää palanneet.

Henna Karppinen-Kummunmäki toteaa, että ”lavatanssi pitäisi brändätä uudestaan”? No, mihin tällaisella tietokirjalla pyritään? Voisi kuvitella, että lavatanssikulttuurin säilyttämiseen tai jopa “edistämiseen”.  Auttaako se uudelleen brändäyksessä? Vai käykö niin, että kirjat edelleen etäännyttävät siitä, missä maailma menee, reaaliaikaisista muutoksista? Moni toki haluaakin etääntyä, ”irtiottoa arjesta”, mutta nykyään yhä harvempi lavatanssien pariin. Varmasti on niitäkin, jotka tämmöisen tietokirjan myötä innostuvat kokeilemaan. Mutta eivät sittenkään jatka lavatanssin parissa. Tai sitten eivät kiinnostu tai uskalla kirjasta huolimatta. Ainahan arkoja on, mutta jos ja kun harrastuksen tila on pikkuhiljaa alaspäin vievä, niin lavatanssin jatkuvuuden kannalta olisi hyvä tietää syyt, miksi se ei harrastusta kokeilleita sittenkään napannut tarpeeksi. Pudokkaiden ääni ei kuulu ja välttämättä se ei kiinnostakaan. Jottei se liikaa haastaisi tietokirjailijan ilosanomaa? Kunhan tietokirjailija itse viihtyy ja säilyttää uskonsa, että toisetkin? Omilta tanssin aktiiviajoiltani muistan etenkin naisia, jotka kävivät treeneissä mutta lavoilla heitä ei nähnyt. Todennäköisesti siksi, että jäivät ns. seinäruusuiksi. Joillakin oli parempi suosio tanssiravintoloissa, mutta nyt niitäkään ei ole.

Nyt nämä lavatanssin tietokirjat ehkä parhaiten onnistuvat vakuuttamaan niitä konkareita, jotka ovat jo vakuuttuneita. Ja toisaalta niitä, joilla ei ole mitään omaa kokemusta. Miellyttää haastateltuja, alan parissa toimivia tanssinjärjestäjiä, muusikoita ja harrastajia? Jotka eivät halunne säröjä uskossaan nostalgian ja perinteen jatkumoon tästä ikuisuuteen.

Artisti Kyösti Mäkimattila totesi, että on kaksi asiaa: tanssilavakulttuuri ja lavatanssikulttuuri. Jälkimmäinen voi hyvin – lavoilta tuttujen paritanssien harrastajia kyllä löytyy jatkossakin, mutta tanssilavojen tilanne on epävarma, kun tanssijat erikoistuvat omiin lajeihinsa ja omiin ”kokoontumisajoihinsa”. On lavatanssifestivaaleja ja tanssileirejä. Väitän, että tietynlaisen lavatanssiin liittyvän perinteen koskemattomuuden takia, mainostamisen ja omalla mukavuusalueella pysyttelyn vuoksi, ei tanssin tietokirjoissa huomata kunnolla sitä, kuinka tanssilavat hitaasti hiipuvat ihmisten vapaa-ajan harrasteiden maailmassa. Siis että osattaisiin tehdä jotain konkreettista muutosta kulttuurin säilymiseksi tai jopa kehittämiseksi. Sellaista, jota ei ole toistettu jo vuosikymmeniä, laihoin tuloksin. Jos ylipäänsä mitään on tehtävissä. Keskustellessa niitäkin löytyy, jotka hyväksyvät tämän kehityksen.

*) Keväällä ja kesällä 2024 väitetään, että lavatanssi on uudessa nousussa. Perusteena väitetään yhden yhtyeen loppuunmyytyjä keikkoja sekä uusia nuoria tanssijoita lavoilla. Heitä olen itsekin nähnyt. Mutta nuoria on ollut lavoilla ennenkin, kuten Kolmilammi, Valasranta, Kisaranta, Pavi, Särkkä. Nuoria vetäviä bändejä on ollut ennenkin, kuten Agents tai Yölintu.

Oma teoria on, että tanssiaktiivit itse syöttävät Ylelle ja MTV3:lle väitteen, että lavatanssi on uudessa nousussa, kun paljon nuoria on nähty tietyillä keikoilla (linkki). Toimittajat uskovat (koska eivät tiedä lavatanssista mitään) ja julkaisevat väitteen. Sitten tanssiaktiivit julkaisevat samaa väitettä omissa medioissa ja vetoavat siihen, kuinka myös Yle ja MTV3 uutisoivat asiasta. Täten sama viesti eri kautta nostaa toisiaan. Ovelaa mutta kai tarkoitus pyhittää keinot. Nähtäväksi jää, kuinka pysyvä tämä aallonharja on ja paljonko siitä on pelkkää koronasuluista palautumista.