Miksi tanssi-iskelmä ei näy Emma-gaalassa?

Tätä ihmettelee tanssi-iskelmän ja tanssilavakulttuurin puolestapuhuja Tanssiin.fi (linkki). Että miksi vaikkapa Kyösti Mäkimattila tai Leif Lindeman eivät pääse ehdolle Emma-gaalaan Iskelmä-sarjassa? Omalta osaltani olen pohtinut aihetta aiemmin Syksyn sävelen (linkki), Tangomarkkinoiden (linkki) ja miksei lopettaneen Alfa-TV:n (linkki) kohdalla. Minusta on ilmeistä, että tanssi-iskelmäartistien näkymättömyys liittyy koko tanssilavakulttuurin marginalisoitumiseen.

Syy on ainakin osittain tanssimusiikissa itsessään. Jos kuuntelee mitä tahansa uutta tanssi-iskelmäkappaletta, sen saman olisi saattanut kuulla jo 1970-luvulla. Uudistumattomuus on seurausta siitä, että halutaan kunnioittaa perinteitä. Jopa matkia entisiä suuruuksia, kuten Olavi Virta. Agents-yhtyeeltä vaikutteita ottaneita rautalankayhtyeitä on paljon.

Toinen syy todennäköisesti on, että tanssi-iskelmä on pääasiassa varttuneiden, tangokulttuurin kasvattien musiikkia. Kun nuorempi väki on muuttanut kaupunkeihin työn ja opiskelun perässä, he ovat kuunnelleet modernimpaa musiikkia. Ei silti, etteikö nuoriakin tanssimusiikin harrastajia ole, mutta ovat omaa marginaaliaan.

Kolmas syy on varmasti kansainväliset mediajätit, kuten Warner, Sony jne., jotka hallitsevat kaupallista mediaa miltei kaikissa muodossa. He luonnollisesti nostavat sitä iskelmämusiikkia, mikä myy kuulijoita ja mainoksia, eli pop-iskelmää tyyliin Lauri Tähkä, Arttu Wiskari tal Juha Tapio. Olen lukenut, että mainostajia eivät kiinnosta iäkkäämmät kuuntelijat. Vaikka se voi kuulostaa tylyltä, niin heillä lienee syynsä. Esimerkiksi, että nuorien kulutustottumuksiin on helpompi vaikuttaa. Massoille pitää saada massojen musiikkia. Toisaalta, varttuneemmat kuluttajat mainostajat saavuttavat esim. televisiokanavien kautta, ilman, että tarvitsee panostaa heihin erityisesti. Sinänsä ei pop-iskelmän suuruuksien suosio ole pelkkää rahalla tehtyä markkinointia: suurimmat artistit poikkeavat tanssi-iskelmän nimistä siinä, että he eivät matki toisia, vaan pääasiassa säveltävät ja sanoittavat itse musiikkinsa.

Neljäs syy on luonnollisesti se, että musiikkia on maailma täynnä ja helposti saatavilla, verrattuna sodanjälkeisen yhtenäiskulttuurin Suomeen. Ja viides: niin maailma muuttuu, Eskoseni.

Se ei asiaa auta, että tanssi-iskelmämusiikki on perinteensä vanki. Sen agraarikulttuurin ajan perua, jolloin kylän lavatansseissa käytiin polkupyörällä, elämänkumppania etsimässä. Nostalgia on ollut muotia monessa asiassa, mutta ei ehkä tanssimusiikissa, joskus Topi Sorsakosken jälkeen. Epäilen, että viime vuonna intoa nostanut Matin ja Tepon ”Vauhti kiihtyy”-kappale ylitti huomiokynnyksen Portion Boysin junttipop-sovituksesta.

Päivitys 7.2.: Tutkin vähän Spotifyn ja YouTuben soittolistoja. Gaalan Iskelmä-kategorian voittaja Olli Halosen “Pohjola”-kappaletta on ladattu yli 12 miljoonaa kertaa ja vaikkapa Lauri Tähkän Top 5-kappaleita 2 – 13 miljoonaa kertaa kutakin. Sen sijaan tanssi-iskelmän edustajan Kyösti Mäkimattilan Top 5- kappaleet on ladattuja 0,18 – 0,42 miljoonaa kertaa (samaa luokkaa Varjokuvalla, 0,08 – 0,42 miljoonaa), sekä Leif Lindemanin kappaleita 0,04 – 0,35 miljoonaa kertaa. Viime vuotinen Syksyn Sävel-voittaja “Sydämes on kultaa vieläkin” on rapiat 40000 kertaa. Pop-iskelmäartistien Spotify-kuuntelu on siis 10 – 30 kertaa suositumpaa kuin suosituimpien tanssi-iskelmälaulajien. Sama asia on näiden artistien kohdalla myös YouTuben puolella. Eli jos siis yhtä tanssi-iskelmän kuuntelijaa kohden on karkeasti 10 pop-iskelmän kuuntelijaa, niin lienee turha uhriutua musiikkiteollisuuden salaliitosta tanssi-iskelmää kohtaan. Sen sijaan voisi käydä vaikka kuuntelemassa tanssiartistit Spotifyssä ja YouTubessa miljoonaluokkaan – mikä tuskin kuitenkaan onnistuu.