Nykykeräilyn piirteitä

Keräily on varmasti suositumpaa kuin koskaan. On ihmisiä, joilla on vapaa-aikaa keräämiseen, samoin hyvätuloisia ja vaurastuneita joilla on varaa panostaa arvokkaisiin tuotteisiin. On myös yksikköhinnaltaan kohtuullisia, kuten käytetyt vinyylilevyt.

Huutokauppakeisari-ohjelmassa ostetaan kuparipannuja ja muuta kierrätettyä merkittävään hintaan. Muumimukit ja sarjakuvat ovat suosittuja. Sisustukseen liittyvät huonekalut sekä taide- ja koriste-esineet kiinnostavat.

Keräilyyn vaikuttaa median luoma nostatus eli hype. Tuotteista huudetut ennätyshinnat ylittävät uutiskynnyksen. Muunlaisiakin juttuja, kuten keräilytapahtumista kirjoitetaan, muttei niistä päivän keskustelunaiheita nouse. Hypetys ruokkii myös välistä vetäjien aktiviteetteja. Rajoitetun myynnin muumimukia ei osteta vain itseä varten, vaan sitä rohmutaan 12 kpl jälleenmyyntiin. Tällaista ns. trokausta voi nähdä kaikessa keräilyssä.

Rahoista esimerkkinä jotkut ottavat lompakosta talteen erikoisen näköisiä eurokolikoita. Niitä kun julkaistaan vuosittain 19 Euroopan maasta, tähän lisäksi myös 4 kääpiövaltiota, joiden kolikot tosin tuskin pääsevät kiertoon, menevät suoraan keräilyyn. Suomen viimeisimpien postimerkkien julkaisuista iso osa niistäkin mennee keräilijöille pelkästään.

Motiivi on ilmeisesti kerätä määrää, eli omistaa mahdollisimman täydellinen kokoelma. On mahdollista, että kokoelma myydään pois sitten kun elämään astuvat toiset mielenkiinnon kohteet. Jos siitä vielä jotain saa. Kuulin eräältä numismaatikolta varteenotettavan tulkinnan: tuotteet, jotka on myyty keräilijöitä varten, eivät siis käyttöesineiksi tai ns. kiertoon (postitukseen tai maksuvälineiksi), arvo romahtaa ts. hinnat laskevat siinä vaiheessa kun keräilijöiden sukupolvi vaihtuu ja täten kohteet/arvostukset.

Jälleenmyyntiarvoista kannattaa siis olla selvillä keräilyyn räätälöityjen tuotteiden kohdalla. En tarkoita kampanjatuotteita hyväntekeväisyyteen tai järjestöjen rahankeräykseen, vaan kaupallista yritystoimintaa. Erään tunnetun mm. mitaleja ja kolikoita suoltavan yrityksen nimeä mainitsematta. Samoin jotkut piskuiset (saari)valtiot julkaisevat keräilytuotteita omaan kulttuuriinsa liittymättömistä, populaareista aiheista. Olen lukenut katkeria kommentteja siitä, kuinka perintönä saadun krääsäkokoelman jälleenmyynti on tuottanut suuren pettymyksen. Myyjää on hankala tällaisesta saada vastuuseen. Yksi tapaus näköjään löytyy linkistä. Riippumatta siitä, millä hinnalla yritys tuotetta myy, se ei ole koskaan sitä arvokkaampi, kuin mitä siitä jälleenmyynnissä saa. Tuotteissa käytetyillä jalometalleilla kuten kulta ja hopea on tietty romumetallin arvo.

Itse voisin arvostella ns. kytkykauppaan liittyvää psykologista kikkaa: eli kun tilaat jonkun tuotteen näennäisen halvalla hinnalla, niin samalla sitoudut jatkotilauksiin, joita et varsinaisesti ole halunnut. Ja luet tilaukseen liittyvät ehdot huonosti, jos ollenkaan. Esim. lähes ”ilmainen” keräilykolikko tulee kansion kera, jossa on tyhjiä paikkoja toisille kolikoille. Nämä jatkotoimitukset on toki mahdollista perua ja palauttaa, mutta kikka toiminee siksi, että läheskään kaikki eivät huomaa, ehdi tai viitsi perua ajoissa vaan tyytyvät ottamaan sitten vastaan koko tuotevalikoiman. Sama keino oli käytössä eräässä kirjakerhossa, jossa olin joskus jäsen: kuukauden kirja tuli automaattisesti, jos et erikseen perunut sitä. Kun pakkosyöttö olisi toki saatu loppumaan, jos asiakkaan olisi ollut mahdollisuus reagoida vain silloin, kun tilaa kuukauden kirjan.

Sitten on myös pitkät yli vuosisataiset perinteet omaavaa keräilyä, kuten filatelia (postimerkkeily) ja numismatiikka (rahojen keräily). Ainakin Suomessa näiden lajien suosio on laskenut viime vuosikymmeninä ja harrastajien keski-ikä on korkea.  Syiden pohdiskelusta olen kirjoittanut erikseen. Digitaalisaatio etenee ja vaikuttaa postimerkkien käyttöön viestinnässä, samoin kuin ehkä joskus lopettaa käteisen rahan käyttöön maksuvälineinä.

Nykykeräily ei ole perinteiseen tapaan järjestäytynyttä, seuroiksi, kerhoiksi tai peräti liitoiksi. Kokoelmien paremmuudesta ei järjestetä näyttelyitä saatikka kilpailuja. Nettihuutokaupat ja sosiaalisen median palstat kuten Facebook toimivat keskustelun ja vertaiskaupan kanavina. Oikeastaan, miksi postimerkkeilyssä kokoelmien ”paremmuudesta” kilpaillaan, mutta muumimukeissa tai vinyylilevyissä ei? Loogisesti ne ovat minusta sama asia. Toki voidaan sanoa, että postimerkkeilyn historia valtavan paljon pidempi, mutta ei se minusta asiaa täysin selitä. Tosin logiikka ja keräily sopivat samaan lauseeseen huonosti ylipäätään.

Keräilytuotteita on perinteisesti arvostettu sijoituskohteina. Markkinoinnissa vedotaan myös arvokkuuteen. Rahankäytössä pitää olla kyllä hyvin huolellinen ja ottaa selvää, mihin suuntaan ko. genren keräilyn suosio on muuten menossa. Kuten artikkeli toteaa, juhlarahoissa sijoituksesta voi puhua vain harvoin. Tärkeää on varmistaa, että onko kohde aito. Etänä tapahtuvassa nettikaupassa pitää lisäksi tarkistaa, että onko tuote oikeasti olemassa, onko myyjä luotettava vai haluaako vain viedä rahat.

Toisaalta keräilijöillä on tapana sanoa, että rahalla ei ole merkitystä. Hyvä on, mutta tuskin kukaan haluaa, että huolella ja vaivalla, kenties elämäntyönä kerätty, tuhansien vinyylilevyjen kokoelma on myöhemmin roskistavaraa arvoltaan. Postimerkkeilyn somepalstoilla tavallista on, että uudet tulokkaat ovat kiinnostuneita saamaan arvion hallussaan olevan kokoelman jälleenmyyntiarvosta. Ei jatkaakseen keräilyä, vaan myydäkseen sen.

Mikä keräilyssä sitten kiehtoo? Luin artikkelin Tiede-lehdestä, jonka mukaan tunne omistamisesta kuuluu ihmisyyteen. Omistaa jotain uniikkia, arvokasta? Tämä ei onnistu ilman, että omistamiselle on jotkut yhteisesti sovitut periaatteet ja säännöt. Siitä mikä on harvinaista ts. se mitä moni muukin tavoittelee.

Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu