Paras Pohjoismaa vuonna 2020?

Käsittääkseni otsikon toteamus oli surullisen kuuluisan Huippu-urheilun muutosryhmän tavoite, siis että Suomi on ”paras Pohjoismaa v. 2020” (linkki Suomen Kuvalehden juttu). Tämmöiset tavoitteet lakaistiin maton alle jo kai vuosia sitten, mutta nyt Twitterissä Suomen Kuvalehden Tuomo Lappalainen kyselee, että mistä moinen edes tuli ja miksi. Ainakin hän voisi palauttaa mieleen oman lehtensä jutun ja muistella sitä tyhjäkäyntiä ja ennen kaikkea rahaa, mikä törsättiin ko. tavoitteen vuoksi.

Voidaan toki tehdä vertailuja vaikkapa väkiluvun mukaan, kuten YLE Aamu-TV, eli Yhdysvallat tai sitten verrata Unkariin tai Ruotsiin. Vertaillen Rion olympialaisten tulos käsittääkseni ”tuplattiin”. Varmaan joka urheilumediasta ja asiantuntijalta löytyy oma vertailunsa. Retoriikassa voidaan sortua käyttämään ilmausta maalitolppien siirtely (argumentaatiovirhe) ja tilastoilla kikkailun tuntee jokainen. Kuten Ilta-Sanomien Vesa Rantanen kiteyttää: Suomen olympiajoukkueen odotukset täyttyivät siksi, koska odotuksia ei ollut.

Tavoitteiden uusiminen onnistuu koska vain, sillä eihän niissä mitään tulosvastuuta tai sitoutumista edellytetä. Siis kun lajeja ja niissä urheilijoita löytyy niin paljon erilaisia, että miten ihmeessä jonkin keskusjohdon toimesta heidät voisi kaikki sitouttaa yhteiseen tavoitteeseen? Eli kisoissa kun minulla nyt ei tänään oikein suoritus mennyt putkeen, niin joku toinen paikkaa Suomen mitalitavoitteen? Lapsikin tietää, ettei voida edes asettaa sellaisia toimenpiteitä, joilla mitkään mitalimäärät satavarmasti saavutetaan.

Emeritusprofessori Heinilän kirjoitus SK:ssa on aina yhtä ajankohtainen. Siinä hän puhuu ”huippu-urheilun epärealistisesta yliarvostuksesta”. Kuten konkaritoimittaja Bror Wallenius antoi ymmärtää maanantain 2.8.2021 Jälkihiki-lähetyksessä, myyttiä ja narratiivia luovat media ja ylläpitävät myös yleisö, kansalaiset. Eli kuinka voidaankaan odottaa, että suomalainen vaikkapa heittäjä tai hyppääjä voisi yhtäkkiä parantaa tulostaan metrin aiemmasta, vain kun ollaan arvokisoissa? Kyllä minustakin uutisoinnin odotus on se, että tällaisiin henkilökohtaisiin ihmevenymisiin on mahdollisuus joka ikisen urheilusuorituksen kohdalla. Vaikka se on yhtä todennäköistä kuin jackpot marketin hedelmäpelissä.

Henkilökohtaiset tason nostot ovat tietysti hienoja, kuten pronssimitali tai vaikka Suomen ennätys useamman kerran peräkkäin. Mutta alisuorittajien lista on pitkä, ja vielä pidempi ovat niistä kootut selitykset mediassa. Esimerkiksi miesten raskaan sarjan painissa näki jo ottelijoiden kokoerojen perusteella, ettei saumaa ole. Turpiin tuli että tärisi.

Mutta kun takkiin tulee, niin toimittajan narratiivi onkin kääntää asia opin hakemiseksi tulevia koitoksia varten. Painijan (olikohan Elias Kuosmanen) rehellisyyttä ei voi kuin arvostaa kun hän totesi, ettei näistä kisoista tultu hakemaan oppia vaan piti menestyä. No, kun kirkkaimpia mitaleita ei ole näköpiirissä. katseet käännetään Tuomas Sammelvuon menestykseen Venäjän lentopallojoukkueessa.

Jos ja kun touhun kustantavaa kansaa kiinnostaa vain mitalit, niin miksi edes lähetetään joukkue, jolla ei ole realistisia edellytyksiä kuin pistesijoille? Hakemaan oppia ja kokemusta? Siitä seuraaviin kisoihin alisuorittamaan, hakemaan lisää oppia ja kokemusta? Vesa Rantasen mukaan ” Höttöinen tarina ”osallistumisen riemuista” (ei menestymisen) palvelee tällä hetkellä parhaiten sitä, että voidaan rauhassa touhuta huippu-urheilun liepeillä hyvin matalalla vaatimustasolla”.

Urheilujournalismissa määrä on tärkeämpää kuin laatu ja näin se näyttää olevan aina ja ikuisesti. Kritiikkiä nostetaan näennäisesti kuten vaikka ohjelmassa Ylen Jälkihiki. Mutta se näyttää jäävän aina siihen, vähän kuin kiintiöksi tai vastuuvapauslausekkeina. Toki Vesa Rantanen nyt sanoi ääneen sen, mikä muulta medialta ja haastatelluilta urheilujohtajilta jäi sanomatta.

Kun sen paljon mainostetun vastuullisen journalismin tehtävä on raportoida totuus, niin urheilumediassa kriittisiä ollaan valikoiduissa aiheissa, poissa Suomen urheilumyyteistä, kuten vaikka Valko-Venäjän politikoinnin kohdalla. Esimerkiksi kritiikkiä Huuhkajien kannattajien Pietarista mukaan tuomien koronatartuntojen osalta on ei ole juuri kuultu urheilumedialta, saatikka Palloliiton itsensä pahoittelua. Ehkä koko olympialaiset-instituution kyseenalaistamisen kohdalla jotain muutosta joskus tapahtuu. Tai sitten hullunmylly ja sen päivittely vain jatkuvat.

Arvasin, että asiasta tulee muitakin kirjoituksia. Julkaisen tämän nyt kuitenkin. Jari Rusasen ehdotus on, että urheilujohtajien pitää ryhdistäytyä. Epäilen, että vaikka he piiskaisivat kuinka ja mitä lisärahaa lapioitaisiin, meillä ole edes tulossa tarpeeksi sellaisia lahjakkuuksia, joilla on koskaan edellytyksiä nousta maailman kärkeen. Ja se taas johtuu liikunnallisen harrastamisen arvostuksen vähenemisestä tai polarisoitumisesta sekä epäterveellisistä elämäntavoista ts. ylipainosta. Joihin asioihin puuttumisessa on valtaa poliitikoilla. Samoin urheilumedia voisi kiinnittää huomiota urheilun ”pohjatyön” tekemiseen, ei siis pelkästään referoida kunkin johtajakaartin kulloisetkin narratiivit sekä eliittitason urheilun mitalihaaveet.

Ja jos rahaa pitäisi budjetoida lisää, niin eikö sitä voisi laittaa köyhyysrajalla treenaaviin urheilijoihin, mieluummin kuin ökypalkkaisiin johtajiin.

Kannattanee myös muistaa, että Suomen menestys ja suoritustaso 1970-luvulla nousi aika samaan aikaan kuin DDR:stä omaksuttu ”tieteellinen valmennus”.

+1
Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu