Perinteisten harrastusten kriisi

Tämä kirjoitus sisältää kritiikkiä. Sitä on monesti haasteellista esittää, koska se luonnollisesti voi olla vastaanottajasta ikävää, mutta myös siksi, ettei oman toiminnan sisältöä ei nähdä tarpeellisena tai olla valmiita tarkastelemaan kriittisesti. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ilkeillä, vaan tuoda näkökulmia esiin ja perustella. Mielipiteitä ne ovat niinkuin kaikki.

Olen ollut mukana lavatanssiharrastuksessa, tähtitieteilyssä sekä nykyään postimerkkeilyssä ja kolikoiden keräilyssäkin. On monia muitakin harrastuksia ja niissä kerhoja ja seuroja, joissa tuskaillaan, että mistä saada uusia (nuoria) jäseniä. Nuoria siksi, että saadaan myös hallinnointiin jatkajia. Koko ajan avataan puheenvuoroa, jossa yritetään pohtia käytännön keinoja. Ilmeisen huonolla menestyksellä on saatu jotain aikaan asian korjaamiseksi.

Postimerkkeilyssä harrastus on näyttää olevan ukkoutunut. Postimerkillistä kirjepostia ei enää juuri kulje, vaikkakin joka asiamiesposti myy merkkejä. En usko, että kolikoita keräävillä numismaatikoilla tilanne on sen kummempi, jäsenten keski-iän suhteen. Vielä pystyssä olevilla tanssilavoilla merkittävä kävijäkunta ovat seniori-ikäiset.

Painavimmat syyt täytyvät liittyä elämäntapojen kulttuuriseen muutokseen. Vapaa-ajan viettotapoja on valtavasti ja niissä sotien jälkeisiä perinteitä kunnioittava harrastaminen ei pärjää kilpailussa. Ne hukkuvat tarjontaan. Nykyaika suosii myös lyhytjännitteisyyttä, kaiken helppoa saatavuutta, joka ei ehkä houkuttele paperilaadun tai vesileiman tutkimiseen tuhannen postimerkin erästä. Samoin toteaisin, että kun harrastaminen vaatii jonkin verran taloudellisia resursseja, ei nykyajan jatkuva epävarmuus työmarkkinoilla kannusta sijottamaan varojaan vaikkapa postimerkkikokoelmaan. Lavatanssin suosion romahtamiseen ovat vaikuttaneet ainakin seuranhaun tapojen muuttuminen (Tinder tms.) sekä kaupungistuminen.

Kaikenlainen kulttuuri ja elämysteollisuus kukoistaa. Konsertit, festivaalit, elokuvat, urheilutapahtumat, tms. ovat loppuunmyytyjä, vetävät ennätysyleisöjä. Harvinaisia muumimukeja, ämpäreitäkin jonotetaan. Perinteiset harrastukset eivät tällaisesta pysty ammentamaan. Jonkin verran asialla voi olla tekemistä niitten muotojen kanssa, joilla kerhot ja seurat harrastusta toteuttavat. Ylipäänsä kerhoihin liittyminen ei ehkä kiinnosta siksi, että on pelko joutua johonkin vastuutehtäviin. Pompöösin virallisuuden arvostus, pedantin sääntökokoelman luominen ja ylläpitäminen? Sellaisen, mitä hupailuinstituutio nimeltä Alivaltiosihteeri on parodioinut sodanjälkeisessä Suomessa. Tästä kirjoitin erikseen.  Kuten eräs professori totesi, suomalainen inhoaa sääntöjä ja rajoituksia. Samoin muut vapaa-ajan aktiviteetit voivat olla este säännölliseen osallistumiseen.

Varsin tavallista on, että uutta harrastajaa kehotetaan liittymään paikalliseen yhdistykseen. Oma kokemus on, että tämä lähtee yhdistyksen tarpeista enemmän kuin omista tarpeistani. Kaikkia asioita voi toki harrastaa ilman seuroja ja kerhoja, ja tunnen monia postimerkkeilijöitä sekä kolikoitten kerääjiä joiden kanssa olen yhteydessä sosiaalisen median palstojen kautta. Eivät käy kerhoissa koska eivät saa sieltä tarpeeksi. Tanssilavoilla ns. nuorempi väki yleensä ovat kerhojen, seurojen tai tanssikoulujen aktiiveja. Jos eivät tanssin opettajia itse. Pukeutuen ”heimovaatteisiin ja kampauksiin”, kuten laulussa sanotaan. Tähtitiedettä voi harrastaa toki katselemalla taivasta, mutta varsin pian on tarve hankkia teknisiä apuvälineitä kuten kiikari tai kaukoputki. Kaukoputken käytössä tarvitsee jo vähän vinkkejäkin ja niitä saa seuroista.

Jos sitten kuka seuran tai kerhon toimintaan vaivautuu, niin perinteiden vaaliminen tuntuu olevan ”pyhä” asia. Tanssikulttuurissa halutaan pysyä jossain 50-70-luvulla hakuriveineen, tanssityyleineen, musiikkeineen ja muine tanssietiketteineen. Se, että tällainen ei vain kiehdo ns. nykynuorisoa, ei ole kovin vaikea ymmärtää. Mielikuva kun taitaa olla, että tanssimaan ei ole asiaa jos ei ole harjoitellut hiki päässä askeleita ja kuvioita, ainakin muutaman viikon. Minusta huippusuosittu Tanssii Tähtien kanssa-formaatti korostaa tätä, vaikkakin kyseessä on kilpatanssi. Tanssin asiantuntija on sanonut, ettei tanssimisesta saisi tehdä liian vaikeaa. Samoin hakuriviin uskaltautuminen voi olla aloittelijalle jopa traumaattista. Itse koin tuon aikoinani, mutta uskalsin silti jatkaa.

Salaliittoteorioitakin viljellään. Lavatanssijat syyttävät YLEä siitä, ettei se soita vanhaa tanssimusiikkia. Että voisi olla lajin suosioon vaikutusta? Postimerkkeilijät taas valittavat Postin toiminnasta, ikäänkuin se olisi syy filatelian hiipumiseen? Nämä ilmiöt ovat maailman muutoksen seuraus, ei syy alamäkeen. Ko. harrastukset ovat minusta siinä asemassa minkä toimintamuodoillaan ansaitsevat.

Postimerkkeilyssä harrastusta halutaan saada julkiseksi erilaisilla messuilla ja näyttelyissä, joissa myös kilpaillaan ja jaetaan mitaleja. En usko, että tällainen kiinnostaa muita kuin niitä harvoja ns. hifistelijöitä, jotka haluavat uppoutua harrastukseensa täysillä. Toki kerhoissa ja seuroissa käsitellään kaikenlaista muutakin, mutta näyttelykokoelmat ovat se formaatti, jonka kanssa tullaan yleisön eteen. Keväisin seurojen järjestämä Postimerkin päivä ei näytä sekään johtavan jäsenhakemusten ruuhkaan.

Tähtiseurat pitävät näytäntöä ja media huomioi tapahtumat taivaalla varsin hienosti. Näytöksissä käyvästä yleisöstä silti ei näytä kovin monia uusia harrastajia tarttuvan. Nykyiset jatkuvasti pilvenharmaat säät eivät asiaa auta.

Huutokauppojen pitäjät toteavat, että keräily voi hyvin. Vaikka voivat puhua omaan pussiinsa, niin uskon että on paljon keräilijöitä jotka harrastavat omaan tahtiin ja omin tavoittein. Tai ilman sellaisia tavoitteita, joita perinteisesti järjestäytynyt ja kilpailemaan pyrkivä seuratoiminta haluaa vaalia. Epäilen, että muumimukien keräilijöillä tai Huutokauppakeisarin yleisöllä ei ole tarvetta järjestäytyä seuroiksi. Eikä mukeille jaeta mitaleita. Kohteisiin ja kanssaharrastajiin saa kontaktia digitaalisen median kautta.

Kaikella tällä haluan sanoa, että harrastamista harkitsevalle aloittelijalle nämä paljon mainostetut perinteet voivat muodostaa kynnyksen. Yhdistysten lähtökohta näyttää olevan, että jäsen tuntee jonkinlaista kutsumusta, velvollisuuksia koko harrastajayhteisöä kohtaan. Jakaa tarpeen yleisön valistamiseen, harrastuksen ”edun” ajamiseen? Vähintään jäsenmaksun muodossa, ns. kannatuksen vuoksi. Kun suurin osa jäsenistä ei osallistu talkoisiin tai velvollisuuksiin: ovat hankkimassa jotain itselleen: yhteisöllisyyttä, kavereita, elämälle sisältöä.

Pitäisi osata katsoa peiliin ja miettiä, voisiko niiden perinteiden rinnalle luoda täysin uusia perinteitä. Paikka, missä nykyihmiset ovat, on sosiaalinen media. Oman postimerkkiseuran Facebook-palsta näyttää olevan enemmän ilmoitustaulu, jossa julkaisukynnys on korkea. Sosiaalinen median funktio ei tosin ole tuo, vaan spontaani keskustelu ja kommentointi. Olen itse ajatellut perustaa sivustoja joissa esittelen omaa vaikkapa muumipostimerkkien kokoelmaa. Instagramissa suomalaiset postimerkit näyttävät saavan huomiota, esimerkiksi Postcrossing-nimisen harrastuksen kautta. On myös hashtag #moominstamps. Nettiin menoa on ehdotettu jo aiemmin, Postimerkkeilijä-nimisellä blogipalstalla. Digitekniikkaan tottumattomalle vaatii toki halua ja harjoittelua, mutta itsellä ei ongelma.

Tanssinharrastajille olen ehdottanut, että lavatanssi-illoista voisi kuvata videoita YouTubeen. Samoin varsin suosittua karaoketa ja lavatanssia voisi yhdistää. En tiedä, onko näihin tartuttu. Karaokessa tanssitaan jo, ilman hakurivejä tai tanssietikettejä.

Jos ajatellaan, että ilman perinteitä ja totuttuja toimintatapoja harrastusta ei  ole olemassa, niin onko muuta edessä kuin umpikuja? Viimeinen sammuttaa valot? Jotain jatkoaikaa (armonaikaa?) seniorikööreille tuonee seikka, että ihmisten terveystila ja täten eliniän pituus on kasvanut.

Jos tuon tällaisia ajatuksia esiin harrastajien keskusteluissa, vastassa on usein vaivautunut hiljaisuus. Jopa hämmästys silminnähden, kun uskallan moittia perinteitä. Suoranainen loukkaantuminen, ”oman pesän likaamisesta”? Katsotaan, josko tuo sosiaalisen median haltuunotto herättäisi huomioarvoa postimerkkeilylleni. Ja miksei lajille yleensä.

Lisäys: Ensimmäinen postimerkkeihin liittyvä blogini on tässä linkissä. Instagramissa minulla on tili #eurokerailija.

Kirjoittaa kohta 60-vuotias ukko ja isoisä.

Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu