Rekisteröity yhdistys harrastuksen formaattina

On sanottu, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Yhdistystoimintaa riittää varmasti jatkossakin, mutta tietyillä esim. keräämisen alueilla niitä on kuolemassa pois. Keräily voi hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. Siitä ei ole kyse. Lyhyesti: uusia sukupolvia ei vain näytä kiinnostavan vapaaehtoistyö keräily-yhdistyksen lakisääteisenä toimihenkilönä, huutokauppojen järjestäminen tai keräily-yhdistykseen liittyvät muodollisuudet ja seremoniat.

On sinänsä selvää, että urheiluseuran tai pyyteettömän vapaaehtoistyön organisoimiseksi rekisteröityminen on perusteltua. Suomessa on ns. kolmas sektori, jonka on järkevää toimia yhdistysmuodossa, rekisteröitynä yhdistyksenä, jotta rahoitus ja siihen liittyvä liikenne saadaan hoidettua. Monen yhdistyksen toiminta perustuu kiinteään vuosittain toistuvaan julkiseen avustukseen esim. valtiolta, kaupungilta tai kunnalta, tämän rahoituksen ollen jopa olennainen osa toiminnan jatkuvuutta. Samoin yksityiset lahjoittajat.

Oma kirjoitukseni käsittelee vapaa-ajan harrastustoiminnan kerhoja ja seuroja. Olen ollut mukana monessa ns. nörttiharrastuksessa maksamassa vuosittaista jäsenmaksua, kuten postimerkkeilyssä, lavatanssissa, tähtitieteessä ja numismatiikassa.

Jäsenmaksu on tarpeen, jotta voidaan kattaa yhteisestä toiminnasta syntyviä kuluja. Mutta mitä nämä yhteiset kulut ovat? Ne voivat olla tavara- ja kalustohankintaa harrastukseen liittyen sekä kaikenlaisen tapahtumiin ja kokouksiin liittyviä kuluja. Harrastajien itsensä panos, myös yhdistyksen hallitusten toimihenkilöiden, tulee ilman rahallisia palkkioita.

Tiedän ja olen omin silmin nähnyt, kuinka merkittävän useat juuri edellä mainitut kerhot ja seurat ovat kriisiytymässä. Jäsenistö ikääntyy ja uusia nuoria harrastajia on jäseniksi entistä vaikeampi saada. Pienet yhdistykset suurten asutuskeskusten ulkopuolella ovat sammumassa pois tai jo käytännössä sammuneet. Yhdistykset, joilla oli oma nuoriso-osasto, ovat ne menettäneet.

Onko niin, että aika on ajanut ohi yhdistysmäisestä toiminnasta, vaikkapa keräilyssä? Käsittääkseni nyt niin suosittujen muumimukien ja sisustusesineiden, tai sitten vinyylilevyjen, sarjakuvien, jääkiekkokorttien kerääjät eivät ole perustaneet yhdistyksiä. Yhteisöllisyyttä, vuorovaikutusta ja tiedonjakoa voi harjoittaa muutenkin. Netissä, sosiaalisessa mediassa. Samoin keräilykohteiden hankintaa. Tapahtumajärjestelyistä vastaavat kaupalliset toimijat, keräilymessut tms. Postikorttien harrastajilla on Postcrossing-yhdistyksensä, mutta siinä pointti ei sillä tavalla ole keräilyssä, kuin muilla edellä mainituilla.

Tästä kirjoituksesta on luettavissa, että en ole varma, onko r.y. on paras formaatti etenkään vapaa-ajan keräilyharrastukselle. Epäilen, että perinneharrastusten yhdistysten kohtalo on hidas kuolema tai merkittävä hiipuminen. Joka on menossa juuri nyt. Vähintään r.y.-toiminnan kannattaisi ottaa oppia nykyajan vuorovaikutustavoista ja -kanavista.

Perinteisessä kerhotoiminnassa on monia haasteita ajatellen nykypäivän ihmisiä. Digitaalinen maailma järjestää monia ”koukuttavia” houkuttimia, samoin vapaa-ajan harrastustarjontaa on ihan eri malliin kuin joskus viime vuosituhannella. Keski-ikäisillä oma työ- ja perhe-elämänsä.

Vaikka toki yhdessä tekeminen, kerhossa tai seurassa monesti voi olla hauskempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Sieltä voi saada ystäviä jne. Kuitenkin arki-iltaisin säännöllisesti kokoontuvat kerhot voivat olla käytännössä hankalia tai mahdottomia juuri työ- tai perhe-elämän aiheuttamien haasteiden tai pelkästään liian pitkän välimatkan vuoksi.

Kerhotoiminnan haaste kai on, että jäsenistön tarpeet ja toiveet voivat olla kovin moninaiset, joka synnyttää väistämättä tyhjäkäyntiä silloin kun käsitellään asiaa, joka ei itseä kiinnosta ollenkaan. Toiminta menee helposti kovin muodolliseksi, byrokraattiseksi. Yhdistyslaki velvoittaa kaikessa ankaruudessaan. En usko, että yhdistysten byrokratia ja kokoustekniikka on houkuttelutekijä toiminnan pariin. Olen jutellut monen keräily-yhdistyksen toimihenkilötehtävissä olevan kanssa ja toteavat ykskantaan, että ovat hommassa koska muitakaan vapaaehtoisia ei löytynyt. Varmasti aina on harrastajia, jotka mielellään antavat toisten kantaa vastuun vetohommista, vaikkakin jäsenmaksunsa maksavat.

Toki yhdistyksen vastuutehtävissä on mahdollista kokea elämyksiä ja sisältöä ja päästä vaikuttamaan. Mutta toisaalta, siellä aina on myös pakkopullaa, jotain hyvin rutiininomaisia, ikäviäkin, juoksupojan ja sihteerin tehtäviä. Joilla ei ole tekemistä sen oman harrastamisen, keräilyn kanssa kuin välillisesti.

Seuraa ei ole olemassa, jos ei sillä ole toimintaa. Monipiippuinen asia on se, että kun päätetään järjestää kaikenlaisia tempauksia ja talkoita, niin niihin tarvitaan sitten talkooväkeä. Halukkaita on monesti liian vähän ja täten väkeä kysyttäessä voi syntyä tarve painostaa. Minkäänlainen painostamisen maku, jossa yhteisön tarpeet menevät harrastajan tarpeen edelle, on iso naula yhdistyksen arkkuun. Vaikka se olisi pelkkää innostuneisuutta.

Vaikka kieltäytyminen talkoista olisikin toisten mielestä ok, niin siitä on itselle jäänyt huono tunne. Samoin sekin voisi tuoda stressiä, että kun suostuu johonkin talkooseen mukaan eikä kuitenkaan pääse kaikkiin asiaan liittyvään. Sama asia tuli esiin taloyhtiön hallituksen jäsenenä, jossa yksi vuosi riitti.

Yhdistyksillä voi olla myös seremonioita, kuten illallisia tapahtumien tai tasavuosien kunniaksi ja ansioituneiden palkitsemisia. Vaikka tämä voi olla monelle virkistävä lisäarvo, se voi toisille olla luotaan työntävä tekijä. Arvostukset voivat olla niin erilaisia, etenkin nuorempien ikäluokkien.

Keräilyn palkinto minulle on keräily itse. Omasta kokemuksesta tiedän, että keräilyharrastusta voi nykyään harjoittaa netin ja sosiaalisen median sivustojen kautta, ilman yhdistyksiä ja niiden perinteistä ammentavaa agendaa.

Yhdistys ei ole enempää tai vähempää kuin jäsenensä ja se heijastaa heidän arvojaan ja maailmankuvaansa. Riippumatta siitä viestinnästä, mitä ulospäin annetaan.

Kun yhdistyksen näivettymisen kierre on menossa, se saattaa vauhdittaa itse itseään. Voisin käyttää jopa nimitystä slummiutuminen. Harrastajakonkarit tulevat tapahtumiin seurustelemaan keskenään, ostamaan ja myymään materiaalia eikä mahdolliseen uuteen tulokkaaseen jotenkin erityisesti kiinnitetä huomiota. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä jokainen harrastaa siksi, että saisi jotain toiminnasta itselleen. Ei niinkään jonkun harrastajayhteisön takia, vaikka toki oma etu voi olla kaikkien etu. Uuden tulokkaan tehtävä on tehdä itse itsensä kiinnostavaksi. Ja kaikki eivät tähän kykene, vaikka heillä muuten voisi olla kovastikin annettavaa yhteiselle toiminnalle.

Harrastustapahtumissa äänessä ovat yleensä ne, jotka vetävät tilaisuutta, esim. yhdistysten toimihenkilöt. Sitten myös ne, jotka tykkäävät ja uskaltavat olla äänessä. Ne, jotka vastaavat, vaikkei kysytä. Harvoin vasta-alkajat, jos eivät ole todellisia suupaltteja. Niiltä, jotka ovat hiljaa, ei yleensä erikseen pyydetä puheenvuoroa. Jotkut voisivat sitä kaivata, toiset eivät.

Kaikki eivät vaikene pelkkää ujouttaan, sillä jos kokouksissa aukaisee suunsa, on vaarassa joutua vastuutehtäviin.

Kun on katsonut keräilyn kokouksissa ja tapahtumissa ympärilleen, on voinut nähdä eläkeikäisiä tai tätä ikää lähestyviä miehiä. Heillä on aikaa ja rahaakin harrastukseen, ei perhe- tai työelämän esteitä, eivätkä ehkä ole koukuttuneita nykymaailman uusiin virikkeisiin. Samoin he tietävät, että paikalla on tuttuja, joiden kanssa tulla seurustelemaan. Toki kerhossa käyminen tuo elämään mielekkyyttä ja sisältöä ja voi lievittää eläkeiän yksinäisyyttä – mutta sama motiivi ei ole välttämättä houkuttelutekijä nuoremmille. Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä harva haluaa saada muistutusta omasta vanhenemisestaan – joka kokemus ikänestorien seurassa voi tulla. Yleensäkin ihmiset viihtynevät omanikäistensä seurassa parhaiten.

Yhdistyksissä kyllä maailman muutos tiedostetaan ja siihen ehkä yritetään reagoidakin. Mutta kun on yritetty luottaen vanhan tutun sisällön ja konstien vetovoimaan, niin tulokset ovat jääneet laihoiksi. Toki selitys on, että tehdään sitä mitä osataan eikä ole oikein resurssejakaan muuhun.

Eräs markkinoinnin professori totesi, että tärkein asia olisi ymmärtää sen potentiaalisen harrastaja-kohderyhmän tarpeet ja odotukset, joille houkuttelua harrastuksen pariin, jäsenrekrytointia yritetään. Ja tähän ei liene kovasti valmiuksia.

Olen törmännyt myös jonkinlaiseen eliittiajatteluun. Toisin sanoen, että se oma harrastamisen muoto on ainoa ”oikea” johon kaikkien uusienkin harrastajien pitäisi pyrkiä. On saatettu laatia monimutkaisia sääntöjä, kilpailujen ja mitalien rutiini. On tarve kontrolloida, että uusi jäsen noudattaa yhteisiä sääntöjä.

Minusta asia, mitä kannattaa kokeilla, on sisältöjen vieminen digitaalisiksi, nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi filatelian ja numismatiikan Facebook-ryhmissä on jatkuvasti uusia, jotka kyselevät haltuunsa jääneen kokoelman arvoa. Toki useimmat vain realisoidakseen sen, mutta jotkut ehkä keräilyä jatkaakseen. Samoin harrastajatapahtumista voisi kuvata videoita YouTubeen. Sekä sisällöistä. Eikä harrastajien kokoontumisenkaan tarvitse olla yhdistykseksi järjestäytynyttä – siitä esimerkkinä vaikkapa Vantaanjoen ”kaljakellunta”-tapahtuma, joka organisoituu Facebookin kautta. Vaikken ko. tapahtumaa sen ympäristöä roskaavan luonteen takia sinänsä arvostakaan.

Uskon, että nykyajan nuorilla ja keski-ikäisillä on innostusta vapaaehtois- ja talkootoimintaan. Vaikkapa omistaa sille koko elämänsä. Kyse ei ole siitä. Kuitenkin toiminta pitäisi tapahtua heidän omista lähtökohdistaan, heidän agendallaan. Esimerkiksi tulevaisuuden haasteet kuten vaikka ilmastonmuutos, saavat nuoria liikkeelle. Postimerkkeihin ja postikortteihin liittyvässä Postcrossing-toiminnassa on kymmeniä tuhansia harrastajia. Samoin vaikkapa Suomen jalkapallomaajoukkueen kannatusyhdistys (televisiossakin näkybä ”Pohjoiskaarre”). Seniorien tarjoama, perinteistä (menneestä maailmasta) ammentavan yhdistyksen valmiiksi annettu agenda, byrokratia, hierarkia, seremoniat, eivät välttämättä puhuttele.

+1
Jukka Konttinen

Mielipiteet ovat omiani, yksityisenä kansalaisena.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu