Smoke on the Water – tästä ikuisuuteen?
Luin raportin Tamperelainen-lehdestä konsertista Hakametsän hallin parkkipaikalta (linkki). Mukana mm. dinosaurukset Deep Purple ja Uriah Heep. Yleisössä varmaan ollut paikalla kaikenikäisiä, mutta osa meikäläistä vaari- ja muoriosastoa.
Olen nähnyt Purplet 3 kertaa. He tietysti esittävät, kuten kitaristi Costello sanoi ”kusenpolttamat” hittinsä ”Smoke on the Water”ista lähtien. Siksi, koska yleisö ne kuitenkin haluaa kuulla. Mikäs siinä, mutta minulle riittää. Seuraava väliin jäävä dinosaurus taitaa olla Toto, joka sekin on tullut nähtyä useasti.
Bändien alkuperäisiä jäseniä on eronnut kauan sitten tai jäänyt pois terveyssyistä, jos ei poistunut ajasta ikuisuuteen. Oma ikisuosikkini kitaristi Steve Morse on jättäytynyt Deep Purplesta pois vaimonsa syöpäsairauden takia. Tilalle tulee nuoria notkeita muusikkoja. Purplen legendaarisesta Mark II-kokoonpanosta mukana sentään ovat Ian Paice (74), Ian Gillan (76) ja Roger Glover (76).
Katselin juuri tallenteita YouTubesta Iron Maidenin Suomen keikasta, ja reilussa eläkeiässä ovat hekin. Samoin fanittamani Deep Purplen entisen kitaristin Ritchie Blackmoren (77) live-esiintymisessä Rainbow-yhtyeensä kanssa v. 2018 näyttää olevan jo hieman kiusallistakin verkkaisuutta.
Itsestä tuntuisi, että voisi asettaa jonkun maksimi-iän jolloin muusikko voisl täysin palvelleena jäädä taka-alalle ja antaa jonkun nuoremman tribuuttibändin hoitaa klassikkojen esittämisen yleisölle? Vaan elämyksen pitänee olla se aito ja alkuperäinen – ja markkinamiehillä tarve hyödyntää brändiä? Tästä muistan lukeneeni legenda Chuck Berryn oudosta käytöksestä Suomen-keikallaan, kun ilmeisesti aivoverenkierron häiriöiden takia kesken keikan sekosi niin, että yleisö pettyi.
Smoke on the Water on levytetty 1972, eli puoli vuosisataa sitten. Itse näin biisin soivan elävänä itsensä Ritchie Blackmoren esittämänä vuonna 1982 Oulun jäähallissa Rainbow-yhtyeen kera. Samoin Iron Maidenin käsittääkseni ensimmäisen Suomen keikan Kuusrockissa 1980. Noista nyt on se 40 vuotta. Oulun kaupunki on ansiokkaasti tallentanut raportit noista kulttuuritapahtumista (linkki ja linkki).
Smoke on the Water soinee vielä 50 vuodenkin päästä. Missä muodossa sitä sitten esitetään? Ehkäpä ohimoilla on töpselit, joiden kautta voi näkökenttäänsä suoraan ladata 3D-digitekniikalla rekonstruoitu 70-luvun Deep Purple sitä esittämään.
Esiintyvän taiteilijan dilemma yleensäkin.
Haasteen suuruus riippuu osaksi myös perinteista ja
genrestä.
Esim. klassisessa musiikissa on ollut kautta aikain hyvinkin
iäkkäitä sekä muusikkoja että kapellimestareita:
Edward Simons 100, Leopold Stokowski, 91, Pablo Casals, 92, Nadia Boulanger, 89, and Arturo Toscanini, 88.
Rock-musiikki syntyi 50-luvulla ja sen 2. sukupolven esiintyjät ovat syntyneet 40-luvun alkupuolella, joilla alkaa olla ikää siis jo noin 80 vuotta.
Koska genre syntyi korostamaan nuoruutta ja vitaalisuutta, iäkkäät rock-muusikot ovat eräällä tavalla elävä paradoksi.
Lanteita vispaava 80-kymppinen Mick Jagger ei kaikkia imponoi.
Aikaisempi pre-rock rytmimusiikki, esim. jazz ei kärsi samasta dilemmasta, tuon alueen veteraanimuusikot ovat esiintyneet iäkkäinä ja kunnioitettuina.
Sama koskee esim. latinomusiikin konkareita.
Kaikki eivät osaa vetäytyä, osa rahan, osa elämäntavan takia.
Muistan käyneeni 90-luvun lopulla (vai oliko se 2000-luvun alusssa) vanhojen rock-legendojen Chuck Berryn, Jerry Lee Lewis ja Little Richardin yhteiskonserttia, joka oli katastrofi. Siinä yhdistyi pettymys ja häpeä.
Itse olen sitä mieltä, että taiteilijan tulee itse osata päättää, milloin jättää esiintymislavat.
Moni rock-muusikko on teknisesti vireessä ja jopa luomiskykyinen vielä ikämiehenä ja naisena.
Itse en koskaan hurahtanut heavy-musiikkiin, vaikka nuorena kasettimankalta saattoi joskus soidakin sen ajan lajin edustajat kuten Uriah Heep, Deep Purple tai jopa Black Sabbath – tosin enemmäkin tyttöjen houkuttelemiseksi. Minusta tuo porukka (silloin) ei osannut soittaa. Richie Blackmore on tietysti arvostettu muusikko ja hänen skaalansakin on laajentunut, ja varmasti moni muukin tuosta porukasta oli tosi taitava, mutta ns. tiluttajat eivät ole koskaan olleet minun mieleeni.
Itse diggailin enemmän melodista rockia, folkia, soulia ja progea, raskaammasta päästä bändejä kuten the Who tai Jimi Hendrix.
Myös klassisen kitaran virtuoosit tai esim. Stefan Grossmanin tai Leo Kottken kaltaiset muusikot ovat aina olleet minun mieleeni.
Beatles oli tietysti omassa sarjassaan – sekä Paul McCartney että Ringo Starr myö konsertoivat vielä, kummatkin ovat täyttäneet jo 80.
Vaikka McCartney on menettänyt äänensä jo vuosia sitten, suon kernaasti hänelle vielä esiintyvän taiteilijan roolin, vaikka en hänen konserttiin enää menisikään.
Ilmoita asiaton viesti