Steve Vai & Tampere Filharmonia

Rock-kitaristi Steve Vai on ollut yksi suosikeistani jo 80-luvun lopulta asti. Olen nähnyt hänet 4 kertaa Suomessa eri kokoonpanoilla, ennen eilisiltaista 15.9. konserttia Tampereen filharmoonikkojen kanssa. Ensimmäinen oli Sex & Religion-kiertueen yhteydessä Helsingin kulttuuritalolla 1993, sitten G3-kitaristikokoonpanolla 2004 Helsingin jäähallissa (mukana myös Joe Satriani), Tampereen Tullikamarilla 2012 sekä Kulttuuritalolla 2016. Joku tietooni tullut konsertti oli myös loppuunmyyty. Hän on vieraillut Suomessa varmaan jo yli 10 kertaa, eri esiintymisissä.

Frank Zapan kanssa esiintymisestä lienee osittain peräisin Steven tyylilliset vaikutteet: musiikillinen leikittely ja itseironia, anarkistisuuskin, joka kuuluu kaikessa hänen tuotannossaan. Ollaan jossain rockin ja avangarden välimaastossa. Alkaen ensimmäisestä soololevystä Flexable v. 1984. Vuonna 1990 Steve Vain julkaisema Passion and Warfare-soololevy on mielestäni yksi metalli-tai hard rock kitaragenren tietynlaisista perusteoksista. Kulttuuritalon keikka v. 2016 ja kiertue olikin tuon levyn 25-vuotispäivän kunniaksi. Steve on soittanut myös rockbändeissä, kuten Whitesnake, David Lee Roth ja Alcatrazz. Tullikamarilla Stevellä oli mukana myös sähköisen harpun soittajakin. Kokeiluja jazziin hän ei ole tehnyt – onneksi.

Lähtiessään rockbändeihin Steve Vai oli osa 80-luvun loppua kohden huippunsa saavuttanutta rock- ja metallikitaristien genreä, joka tosin suomalaisissa taiteilija- ja musiikkitoimittajapiireissä tavattiin tuomita amerikkalaiseksi hapatukseksi, kun Neuvostoliittokin oli vielä olemassa. Näpäytän tästä asiasta, sen verran mollaaminen rocklehdistössä tuolloin harmitti. Muita tuon ajan suosikkejani olivat mm. edesmennyt kitaralegenda Eddie Van Halen (linkki) sekä Steve Morse (linkki). Steve Vain tapping-soittotyyli, joka on rock-kitaristeilla hyvin tavallista nykyään, oli Eddien pitkälti esiintuoma. Kuinka kaikki tämä musiikki ja kitaristit ovat edelleen voimissaan, myös nuorempien sukupolvien myötä.

Tulkitsen, että ikääntyessään Steve näyttää entistä enemmän laajentavan rock-imagosta muihin musiikillisiin kokeiluihin.

Kun en seuraa paikallislehtiä kovin hyvin, Steven uusin vierailu meinasi mennä ohi.  Hänhän on käynyt levyttämässä jo viime vuonna Tampereella Filharmoonikkojen kanssa. En tosin häneen kaupungilla silloin törmännyt. Hänen omasta somepäivityksestään tajusin torstaina, että hän esiintyy huomenna Tampere-talolla. Heti tutkimaan lipputilannetta ja parvekkeelle vielä mahtui.

Konserttiin tuli, kuten arvata saattaa, paljon keski-ikäisiä miehiä. Useat rocktaustaisia. Toki nuorempia ja naisiakin oli. Konsertin järjestäytyminen, aikataulut tms. noudatteli kai sinfoniakonsertille tyypillistä, en ole niissä vierailut.

Idea rock-artistista ja klassisen musiikin orkesterista ei ole uusi ja luin Steve Vain myös kokeilleen tämäntyyppistä jo useissa yhteyksissä, myös Suomessa kapellimestari Jukka Iisakkilan kanssa (linkki). Myös YLE uutisoi tapahtumasta (linkki). Vuonna 2001 Steve teki myös livetallenteen Alive in an Ultra World, josta olen pitänyt. Siinä hän esitti rockbändillään kansanmusiikkivaikutteisia sävellyksiä yhdessä akustisten soittimien kanssa.

Olen myös todistanut Deep Purple-yhtyeen esiintymisen Hartwall Areenalla v. 2011 sinfoniaorkesterin kanssa. Ihmetyttämään on jäänyt, että kun sähköinen bändi jyrää menemään, niin sinfoniaorkesterista tuskin kuuluu mitään. Että miksi sinfoniaorkesterin mahdollisuutta ei käytetä kunnolla, soviteta kappaleita? Tai kun ei käytetä, miksi se suostuu pelkäksi rekvisiitaksi?

Steve Vai oli tosiaan sovittanut, Jukka Iisakkilan kanssa. Ensimmäisen setin kaksi viimeistä, varsinkin Steven ensimmäiseltä soololevyltä Flexable (v. 1984) löytyvä Salamanders in the Sun, soi hienosti. Mutta paikoin tuntui, että rockbändi jyrää niin, että muu orkesteri jää alle.

Puoliajan jälkeen toisessa setissä tilanne oli jo toinen. Sinfoniaorkesteri ja sähkökitarat olivat hienosti balanssissa. Ehkä itselleni konsertin huippukohta oli The Crying Machine, jossa Steve haastoi soolokitara-battleen taustalla muuten komppailleen, TV:stä tutun Marzi Nymanin. Upeasti meni heidän musiikillinen vuoropuhelunsa! Whispering a Prayer-kappaleesta muistui mieleen erään kanssakuuntelijan toteamus, vuoden 2004 G3-konsertin olutterassilta käsin: ”Kuka siellä sahalla soittaa?”

Konsertista puuttuivat Steveltä totutut showmiehen elkeet ja aiemmin joku yleisöstä on tavattu ottaa lavalle. Mutta se sopinee tähän formaattiin. Yksi yleisön mukaanotto oli, yhteislauluun tai ääntelyyn. Bändin rummut kuulostivat tavallisesta poikkeavilta. Ne tulivatkin käsittääkseni ihan akustisesti – kun taas rock-konsertissa miksataan hyvinkin tarkkaan.

Encorena kuullut Liberty sekä For the Love of God (molemmat Passion and Warfare-levyltä) toimivat myös hienosti sinfoniaorkesterille. Steven jekkuilua ja itseironiaa kuvasti hänen pysymisensä yhden ainoan sävelen jatketussa soittamisessa, kappaleen The Still Small Voice-kappaleen aikana.

Hieman onnenkauppaa tuli tämä tapahtuma todistettua – ehkä ainoana konserttina laatuaan. Nyt voi jäädä uteliaana odottamaan sinfoniakokonaisuuden tallenteiden julkaisua.