Urheilujournalismin ikuinen kiitollisuudenvelka?

Urheilugaala-nimisestä viihdeformaatista puhuttaessa kyse on puhtaasti maku- ja mielipideasiasta. Siksi se pitäisi minulle olla epäolennaista. Toisaalta urheilun seuraaminen on viihdettä, joka rentouttaa arjen keskellä. Olen aina seurannut jääkiekkoa, mutta nyt kun Suomi pärjää myös lentopallossa, koripallossa ja jalkapallossakin, niin myös niitä.

Siksi olen iloinen, että palloilulajin edustaja, Lauri Markkanen voitti Urheilugaalan Vuoden urheilija-tittelin ja täysin ansaitusti. On ollut ilo ja nautinto katsoa Laurin pelaamista etenkin maajoukkueturnauksissa. Ja muutenkin modernin kansainvälisen suomalaisuuden esimerkkinä.

Olen pitkään ihmetellyt samaa asiaa, minkä Helsingin Sanomien Ismo Uusitupa ottaa esiin (linkki). Eli että jos yleisurheilussa tai hiihdossa joku voittaa MM- tai olympiakultaa, on aivan sama, mitä joku toinen muussa urheilulajissa saavuttaa.

Muistan, kuinka lapsuudessa koulutunti saatettiin keskeyttää, kun kokoonnuttiin TV:n ääreen katsomaan olympiahiihtoa. Ja mitaleita tulikin. Mutta Suomi on liukunut näissä lajeissa marginaaliin todennäköisesti pysyvästi.  Joukkue- ja palloilulajeissa Suomi on ihan eri tasolla kuin viime vuosikymmenellä. Jääkiekossa voidaan vedota marginaalilajiin kansainvälisesti, mutta ei koripallossa.

Eli mikä ihmeen kiitollisuudenvelka urheilujournalismilla on hiihtoa ja yleisurheilua kohtaan? Ismo Uusituvan tavoin epäilen toimittajien ikärakennetta, nostalgiaa menneisiin loiston päiviin. Joka tunne on sama myös mediaa seuraavalla yleisöllä?

Kuten emeritusprofessori Kalevi Heinilä taas totesi (linkki), huippu-urheilussa median rooli on olennainen. Eli urheilujournalismissa joudutaan tekemään yhä enemmän töitä, jotta voidaan pitää yllä viime vuosituhannella muodostunutta myyttiä suomalaisten poikkeuksellisesta urheilulahjakkuudesta. Ehkä siksi yleisurheilun arvokisojen jälkeen Ylen ”asiantuntija” ylistää muutamaa pistesijaa.