Urheilumedian kriisi

Suomen mitaleitta jäämistä Olympialaisista on surkuteltu. Asiahan ei muuta meidän kansalaisten elämää mitenkään. Ei, vaikka 1 – 2 sattumapronssia olisi tullutkin, edellisten kisojen tapaan.

Emeritusprofessori Kalevi Heinilän kirjoitus ”Huippu-urheilun syvenevästä rappiosta” on aina vain ajankohtaisempi (linkki).

Teksti on pitkä ja maksumuurin takana. Se ei ymmärtääkseni ole herättänyt keskustelua, saatikka toimenpiteitä. Totuudenpuhujia ei rakasteta. Homma on mennyt kuitenkin niin, että viime vuosituhannen suomalainen menestys on nostattanut urheilujournalismin ja -median, joka on oman etunsa takia rakentanut myytin suomalaisten poikkeuksellisesta urheilulahjakkuudesta.

Tämä media ei ole ”vallan vahtikoirana” urheilun yhteiskunnallisen merkityksen puolesta, vaan keskittyy huippu-urheilun edunvalvojaksi,. Sen ”sylikoiraksi”, kuten Heinilä toteaa.

Ja nyt tällä medialla on entistä suurempia vaikeuksia, kun jo lukkoon lyötyjä mitaleita ei tule.

Huippu-urheiluun kriittisesti suhtautuvaa journalismia toki on ja nurjia puolia tuodaan esiin. Mutta niissä nostetut epäkohdat näyttävät jäävän näpäytyksiksi, sarjaksi yksityistapauksia tai vain muuten eivät johda johdonmukaisempaan kritiikkiin median huippu-urheilun jokapäiväistä yliannostusta kohtaan. Vaikkapa tavallisten kansalaisten liikuntaa ja urhellua esiin nostavaksi.

Ehkä parhaimpia esimerkkejä laajamittaisesta kritiikistä on ollut Lahden MM-hiihtojen doping-skandaalin dokumentointi. Mutta sehän palveli eniten median sensaatiohakuisuutta. Eihän sekään ole johtanut siihen, että huippu-urheilussa epärehellisten keinojen käytön houkutus olisi kadonnut. Suomalaisetkin joudutaan edelleen testaamaan. Semmoinen mielikuva jäi, että vaikka paljon paljastui, niin paljon jäi paljastumatta. Myönnettiin vain se, mistä oli todisteet.

Media itse jo myöntää, että piiloon jääviä, epärehellisiä keinoja kokeillaan varmasti, mutta tekeekö se asian vain seuraavaa skandaaliuutista pohjustaakseen.

Urheilujournalismissa halutaan niin kovasti viihdyttää. Määrä painaa aina enemmän kuin laatu. Kerrotaan se, minkä yleisö näkee ja ymmärtää muutenkin.

Esimerkiksi tapasin joskus seurata Ylen AamuTV:n Jälkihiki-keskusteluja, mutta en enää. Mitään kovin uutta ja omaperäistä, huippu-urheilua vakavasti haastavaa puheenvuoroa en sieltä ole kuullut. Pelin henki on ilmeisesti kuitenkin se, että huippu-urheilun glooriaa ei saa mustamaalata. Vieraina on käytetty urheiluselostajia ja journalisteja, jotka tunnetusti ovat latteuksien mestareita.

Kuuluisimpia urheiluselostuksiakin saatetaan muistella vuosikymmenien päästä. Ehkä siksikin, kun tuoreet harvinaistuvat? Selostajat rakentavat itsestään sankareita, omaa brändiään urheilijan suorituksen siivellä.

Yksi asia, mistä urheilujournalismi voisi haastaa järjestöjä ja vaikka Suomen olympiajoukkuetta, on muun kuin itse urheilijoiden henkilömäärä organisaatiossa. Tarvitseeko joukkue omaa meikkaajaa, tai pappia? Onko organisaatioissa ilmaa, turhia henkilöpositioita? Muuta porukkaa toki perustellaan sillä, että urheilija voi keskittyä suoritukseensa. Mutta siihen se jää, ja tuskin avustajien puute kaatoi Suomen mitalimahdollisuuksia olympialaisissa. Tähän liittyy tietysti myös rahankäytto, siis kun helppo selitys menestymättömyyteen on riittämätön budjetti.

Entä jos selitys menestymättömyyteen olisikin jatkuvat median luomat ylimitoitetut odotukset? Joita urheilujärjestöjen parista myös paisutellaan, koska nekin mediahuomiosta hyötyvät. Sehän on puhdasta matematiikkaa, todennäköisyyslaskentaa. Siis kun ajattelee suurten maiden ja kansojen lahjakkuusreserviä ja rahallisiakin resursseja.

Mitäpä, jos urheilumedia tekisi omasta aloitteestaan selvityksiä siitä, miten vähän Suomen lahjakkuuspotentiaalilla ja vaikka rahankäytöllä verrattuna toisiin maihin voidaan saavuttaa? No,, tuskin – sehän olisi jopa epäisänmaallista, pirujen seinille maalaamista? Vaikka esimerkiksi Suomen entisen lempilajin keihäänheiton nykyinen menestymättömyys johtuu päivänselvästi kilpailun kovenemisesta, tulokasmaiden, kuten Intian ja Pakistanin panostuksista.

Vaikka moisia etukäteisselvityksiä tehtäisiin, ne pantaisiin taskuun seuraavien arvokisojen ja mitalitavoitteiden huumassa. Olympiajoukkueen yhteisen mitalitavoitteen asettaminen on lähtökohtaisestikin kyseenalaista. Siis ajatus, että kun yksi osa-alue pettää, niin toinen paikkaa? Huippu-urheilun maailmasta on löydettävissä tällaisia käytänteitä, jotka otetaan vakavasti, mutta eivät kestä loogista kriittistä tarkastelua. Mutta sehän onkin vain viihdettä?

Näpäytykseksi taitaa tämäkin kirjoitus jäädä. Mitä itse voisin toivoa, on yleisurheilun ja hiihdon asettamisen mediahuomiossa heikon nykymenestyksen mukaiseen asemaan, uusien lajien tieltä.

Myönnän, että itsekin tempaudun mukaan, heitän aivot narikkaan. Jos Suomi voittaa kultaa jääkiekossa, juhlin sitä siinä kuin monet muutkin. Perustelen sitä itselleni todellisuuspakona, joka välillä on tarpeen. Ehkä siinä on ripaus yhteisöllisyyttäkin, kansallistuntoa, sitä isänmaallisuuttakin, toisten kanssasuomalaisten mukana. Vaikkei sekään kokemus elämääni juuri muuta.