Ajattelun hyödyttömyydestä…?

Ajattelu ja lukeminen ovat eri asia. Elinikäinen oppiminen tarkoittaa pahimmillaan sitä ettei koskaan opi ajattelemaan, vaan elää päässään toisten ajatuksia. Se on kätevää silloin kun ne ovat rakentavia ajatuksia ja auttavat ihmistä olemaan hyvällä tuulella ja pysymään terveenä.
Jatkuva ajattelu nimittäin vaatii etuaivolohkolta paljon ja vie energiaa. Silloinkin kun riittäisi jo opitun toistaminen. Menestyksekäs elämisen strategia on taloudellinen, ja pyrkii asettamaan panoksensa, siis energiansa ja aikansa, tuottoisiin projekteihin, ja säästämään sitä varten aina kun mahdollista, sekä toisaalta myös harjoittelemaan yllättävistä ja vieraista tilanteista selviytymistä vain omaan luovuuteen ja ajatteluun nojaten, unohtamatta myöskään hyvien rutiinien ylläpitämistä kestävästi.

Jotkut elämisen strategiat jäävät motivaattorin puuttumisen vuoksi usein toteutumatta käytännössä, niiden palkitsemisjärjestelmässä olevien valuvikojen vuoksi. Itse tunnistan ne henkilökohtaisesti siitä etten kestä niitä selvinpäin. (Halusin lisätä että ne ovatkin syntyneet erilaisissa olosuhteissa ja erilaisiin tarpeisiin, mutta koska lause ei ehkä ole niinsanotusti täysin totta, päätin vain laittaa sen sulkuihin ja jättää koko ajatuksen pelkäksi epämääräiseksi sivuhuomioksi) Ne ovat liian raskaita, jättäen jaksamisen ja hyväntuulisuuden huomioimatta. Oppimisen ja opettamisen roolien olemassaolo myönnetään mitätöimällä niiden merkitys suhteessa kärsimisen ja uhrauksen kautta saavutettuun perstuntumaan. Jälkikäteen itsestäänselvyyksistä huomauttelemista ja epäonnistumisen syitä ja sekä käyttämättömien ratkaisujen osoittelua jälkikäteen pidetään opettamisena, johon paljon arvostettu kärsiminen liitetään sekä varmuuden vuoksi, että oman mestarina toimimisesta seuraavan onnistumisen tunteen pönkittämiseksi. Se ei varsinaisesti tee hyväntuuliseksi sellaisenaan, mutta alkoholin tms. päihteen/lääkkeen kanssa yhtälö tuntuu oikealta ja oikeuttaa tai perustelee myös itse alkoholin tms. päihteen/lääkkeen käytön. Tällainen toiminta ruokkii välinpitämättömyyden välineellistämistä.
(Käyttäisin mielelläni tässä yhteydessä juuri äsken ja nimenomaan sitä varten eskapismista itse johtamaani termiä ’eskaappi’, kuvaamaan hyvää tuulta tavoittelevaa tai subjektille sitä välittävää toimintaa johon eskapismin lisäksi liitetään usein käsite ’riippuvuus’.) Hyväntuulisuuden, sen välittäjän, sekä todellisuuden väliset suhteet eivät tule esille kuin poikkeuksellisesti, ja poikkeuksien voidaan etenkin ja nimenomaisesti juuri tässä tapauksessa liiallisen yleistämisenkin uhalla ajatella vahvistavan sääntojä. Toisin sanoen ajatusrakennelman pohjalta löytyy usko tuntemattoman historian auktoriteetilla johdonmukaiseksi julistettuun ristiriitaiseen väitteeseen, jonka kyseenalaistaminen paljastaa subjektin alemmuuden ja riittämättömyyden.
Tilanne on eräänlainen simulaatio, johon opetettavan on eläydyttävä selvinpäin.
Se on mahdollista, mutta tilanne pysyy räjähdysalttiina ellei elämisen olosuhteita muuta sellaisiksi jotka tukevat toisenlaisen strategian omaksumista, käyttämistä sekä mahdollisimman objektiivista tarkastelua ja tarvittaessa kehittämistä.

Hyväntuulisuuden vaatimuksen poistaminen synnyttää tilauksen toisenlaiselle palkitsemisjärjestelmälle. Muuten toiminta on tarkoituksetonta ja merkityksetöntä – tai jopa mieletöntä – eikä sillä ole edellytyksiä tai tarvetta jatkua. Olkoonkin ettei hyväntuulisuudella välttämättä ole muuta suoraa funktionaalista suhdetta todellisuuteen tai sen toimintaan, hyväntuulisuus on mittari jolla toimija itse on tuomittu analysoimaan oman toimintansa menestyksekkyyttä maailmassa ja sen vaikutuksia todellisuudessa. Jos mittarin toiminta perustuu vain mittaajan omaan päätökseen (juoda, polttaa, pelata, naida, lääkitä, eskapoida), sen lukemat ovat mielivaltaisia ja tuottavat virheellisen tiedon seurauksena vahingollista, jopa tuhoisaa informaatiota.

Miten yhteiskunta, esim Suomi, pitää huolta kansalaistensa hyväntuulisuudesta? Voi helposti ajatella ettei se ole valtion asia lainkaan, vaan ihmisten oma henkilökohtainen asia, johon joidenkin näkemysten mukaan valtio nimenomaan ei saa puuttua. Kukaan tuskin kuitenkaan kieltää etteikö kansalaisten hyväntuulisuus olisi tärkeää, ellei jopa elintärkeää valtion olemassaololle? Joidenkin näkemysten mukaan valtiolle olisi hyödyllistä jopa jossain määrin edistää kansalaisten hyväntuulisuutta.
Suosituin vaihtoehto tällä hetkellä lienee lääkkeet. Alkoholi pitää edelleen pintansa kärjen tuntumassa, ja uhkapelit ovat osoittautuneet myös valtiolle varsin kannattavaksi liiketoiminnaksi, mutta se on tapahtunut urheilun ja liikunna kustannuksella. Huonot elämisen strategiat tuottavat niiden vahinkojen piilottamiseen erikoistuville teollisuudenaloille huomattavan suuria kannattavuuslukuja, ja pitkällä aikavälillä lajin selviytymisen kannalta kumuloituneet negatiiviset vaikutukset johtavat väistämättä populaatioiden häviämiseen.
Kuinka monen ihmisen hyväntuulisuutta valtio tällä hetkellä edesauttaa, ja miten tuo tuki jakaantuu ideologia/empiria akselille, ideologian tarjotessa yksilölle keinoja muuttaa näkemyksiään maailmasta, ja empirian tarjotessa suoria havaintoja ja testien tuloksia maailmasta sekä käytännön keinoja päätöksenteon tueksi ja toiminnan toteutumiseksi?
Jos se ei ole valtion tehtävä, mikä on varmasti hyvin yleinen näkemys, niin mikä valtion tehtävä sitten on, mihin se tähtää, mikä sitä pitää yllä ja millä sen toiminnan menestyksekkyyttä pitäisi mitata ja sen olemassaolo oikeuttaa? Lisäksi, kenen tehtävä se sitten on jos kenenkään? Jos se on jokaisen oma tehtävä, miksi se on niin harvinaista?
Suomihan on itseasiassa lamassa, ja se ei johdu liiasta hyväntuulisuudesta, eikä se aiheuta hyväntuulisuutta. Ei varsinkaan tuhoisissa määrin. Voisi jopa väittää ettei niillä ole itseasiassa mitään tekemistä keskenään. Toisaalta on myös melko helppo nähdä että ne – lama ja hyväntuulisuus – liittyvät toisiinsa hyvinkin tiiviisti, ja korreloivat jopa kohtalokkaalla tavalla.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu