Me ei taidetakaan olla sankareita kaikki, vaikka kuinka silmiin katsotaan.

Maailman turvallisin maa liikenteessä, maailman viisain maa pisa-tulosten vuoksi, maailman vähiten korruptoitunut maa, maailman puhtaimman luonnon maa, maailman parhaan koulutuksen maa, maailman tasa-arvoisin maa, maailman kärkimaa teknologisen kehityksen ja internet-yhteyksien suhteen, maailman lapsiystävällisin ja kilpailukykyisin maa, maailman täydellisin maa väkiluvun, pinta-alan, ravinnon laadun suhteen, jne. jne.

Toki myös euroopan huippua päihdekuolemien ja itsemurhien, sekä nuorten mielenterveysongelmien määrissä.

Sellainen maa on Suomi Finlandia. Huippua ja kärkeä lähes kaikessa, ja loput onkin sitten persujen syytä.
Näkeekö kukaan mahdollista yhteyttä ensin mainittujen ja kahden viimeisessä lauseessa mainitun asian kanssa?
Tätä maailmanvalloitusintoa olisi mielestäni tervettä vähän hillitä. Suurinta osaa ihmisistä kun ei ole tehty aineksista jota tällainen supermenestys vaatii. Suomi on pieni ja sisäsiittoinen kansa. On tilastollinen fakta että suuremmasta joukosta ihmisiä löytyy enemmän huipputason ihmisiä kuin pienemmästä. Jatkuva eteenpäin töniminen ja kannustaminen ja turha kehuminen ei vie loputtoman pitkälle, vaan ennenaikaiseen hautaan. Sitäpaitsi moinen hyvyyden – tai paremmuuden – jatkuva mittailu vaatii mittarin ja mitta-asteikon, jotka ovat auttamattomasti ajastaan jäljessä jos mitattava asia on vähänkään uusi. Tämä tekee mittaustuloksista epävarmoja ja asenteellisia/ennakkoluuloisia helposti siinä määrin ettei tuloksilla ole niinkään tekemistä itse asian kanssa kuin mittaajan asenteiden ja luonteen kanssa.
Antakaa ihmisten olla keskinkertaisia ja tyytyä vähempään. Muuten kukaan ei tee tavallisia yhteiskuntaa ylläpitäviä töitä, vaan yrittää lentää kuuhun tms. sankarillista. Sekin on toki ihan mielenkiintoista, mutta sankarit eivät elätä tai muutenkaan pidä yhteiskuntaa pystyssä.
Miksi kouluttaa ja kannustaa nuoria huipulle, jos tiedetään jo etukäteen että 99% heistä ei sinne päädy, vaan pettyy epäonnistuneeseen eläämäänsä ja turhautuu jo lapsena? Ja jos he sinne päätyvätkin, heistä ei ole hyötyä kuin hyvin pienelle joukolla jo muutenkin hyvin toimeentulevia ihmisiä. Itseasiassa Suomen ollessa puheena, he pääsevät verovaroin huipulle mutta pitävät palkkiot ja palkinnot itse, ja välttävät verojen maksuja parhaansa mukaan. Jopa maksavat siitä huvista. Niinkuin toki kuka tahansa tekisi siihen kyetessään. Ihmiset mielellään panostavat itseensä. Yhteiskunnan taas tulisi panostaa nimenomaan perusrakenteiden ja enemmistön perus-hyvinvointiin, sillä heidän vaatimattomalla työllään kaikki poikkeuksellinen tulee mahdolliseksi. Tuurilla voi joskus käydä toisinkin. Joko todella hyvin tai todella huonosti. Ja näyttää siltä että nykyinen hallitus luottaa tuuriin, eikä asiat näytä menevän todella hyvin. Talo ottaa aina omansa takaisin. Ja etenkään istuvalla pääministerillä ei ole tarjoilla muuta kuin uskoa, toivoa ja luottamusta. Ei mitään muuta konkreettista kuin heikoimmassa asemassa olevien piiskaamista. En usko että hän on syntyjään ilkeä ihminen vaikka siltä näyttääkin, sillä kaikki ovat mielestäni pohjimmiltaan ihan hyviä tyyppejä. Tämä kielii ennenkaikkea siitä ettei hän ole perillä johtamansa valtion asioista, eikä se hänen agendaansa kuulu. Hän on korkea-arvoinen virkamies eikä kansan palvelija. Hän on maailman huippupoliitikko, ja siksi oikeassa. Aina. Sanoipa professorit ja tohtorit mitä tahansa. Siis maailman huippuprofessorit ja huipputohtorit.

Huipulla tuulee, eikä siellä minkäänlainen tuuliviiri pysy ilman kunnon perustuksia. Hyvä maine ei vie mihinkään ellei sen takana ole jotain konkreettista. Ja tuo konkretia menetetään jos panostetaan vain julkisivuun.
Ylläpitotöiden laiminlyönti ja arvostuksen puute tuhoaa lopulta minkä tahansa aikaansaannoksen. Niin isoja kisoja tai niin komeaa titteliä ei Petteri Pääministerille maailmasta löydy että ne hoitaisivat itsestään asiat kuntoon. Ei löytynyt Riikalle tai Aleksanderillekaan.
Vai löytyykö?
Vuonna 1969 psykologi Laurence J. Peter totesi, että hierarkiassa olevia henkilöitä ylennetään usein, kunnes he eivät ole enää päteviä tehtäväänsä. Näin ollen korkeimmissa asemissa olevat työntekijät joutuvat usein tehtäviin, joita he eivät kykene hoitamaan, ja parhaita työntekijöitä ovat ne, joita ei ole vielä ylennetty.
Ajatus tunnetaan nimellä ’Peterin periaate’.
Kuulostaako melkein harmillisen tutulta?
Ehkäpä Petteri-periaate olisikin sille luonteva suomennos näinä ikimuistoisina suuruuden ja menestyksen päivinä!? Saisi hänkin vihdoin ja viimein ja suurempaa vahinkoa aiheuttamatta nimensä historian kellastuville lehdille.