Rokki on kuulemma kuollut, mutta maailmanvalloitus trendaa?

Kuuden pisteen kysymys: Mitä syntyy kun yhdistetään Bon Jovi, Euroviisut, ja Dream Theater?

Katselin tässä tänään erään keikkataltioinnin, jossa varsin huomiotaherättävä kotimainen orkesteri revitteli rapakon takana samalla kuuluisalla lavalla jolle The Doorskin toistuvasti aikoinaan nousi.
Heillä oli kaikki. (ei siis the Doorsilla vaan tällä toisella katraalla). Oli kitarasoolot, tuplabasarit, iskevät kertsit joiden mukana on helppo laulaa, taustanauhat, rikkinäiset farkut, pitkät tukat ja monitorit lavan reunalla. Aivan niinkuin pitääkin.
Laulussa olin kuulevinani kapinallista sanomaa, merkityksetöntä hoilotusta, käsien heiluttamista, korkeita kirkaisuja sekä muuta sellaista englannin kielellä toteutettua manööveriä.
Stemmat kuului laulun lisäksi kitarasooloissa huomattavan voimallisina.
Kyseessä oleva musiikki oli eräänlaista klassiseen musiikkiin sekä bluesiin nojaavaa hard rockia, joka lainaa voimakeinoja metallista ja europopista, sekä 1990-luvun angstista.

Video oli mitä ilmeisimmin kuvattu puhelimella tai muulla vastaavalla laitteella, joten sanoista en saanut juurikaan selvää, muutamaa voimasanaa lukuunottamatta. Mielenkiinnosta taidan joskus perehtyä heidän sanataiteeseensa, vaikka suoranaista kiinnostusta tai halua saada tietää mistä on kyse minussa ei herännytkään. Luultavimmin kyse on jostain samankaltaisesta mitä kuultiin Suomen euroviisuedustajilta vuonna 2021.
Tosin heidän sanomansa kiteytyi kivasti maalattuihin keskisormiin.
Mielestäni musiikin sanallinen sisältö on kokenut järkyttävän laadullisen inflaation viime vuosikymmeninä. Toki huttua on hoilattu ennenkin, mutta silloiset ihmiset enimmäkseen puhuivat äidinkielenään samaa kieltä jolla laulunsa kirjoittivat. Väitän että sillä on iso merkitys. Nykyinen huttu on tahatonta kompurointia, jolle ei saisi nauraa. Ja onhan siinä kieltämättä totuuden siemen, sillä itkeähän tässä kai oikeammin pitäisi. Määrä polkee laadun.
Enkä ole vielä sanonut sanaakaan rap-musiikista.
Mutta nyt kun mainitsin asiasta, niin olen melko varma että jos katsoisin koko tuon aiemmin mainitsemani konserttitaltioinnin tarkasti ja kokonaan (myönnetään etten kestänyt kuin ensimmäiset 10 minuuttia, jonka lisäksi toiveikkaana katsoin pari lyhyempää pätkää taltion loppupäästä), sieltä löytyisi jotain rap-muusiikkiin viittaavaa. Voi jopa olla että sainkin siitä ohikiitävän hetken mittaisen todisteen. Mutta muistini ei taida olla enään entisensä, koska en ole ihan varma näinkö, vai kuvittelinko koko asian. Enkä suoraan sanoen viitsi sitä nyt alkaa tarkistamaankaan.

Täytyy ruokkia orava.

Sitä ennen kuitenkin vielä pari huomiota, joista voi mielestäni olla hyötyä muillekin muusikoiksi pyrkiville.
Videolla tuli hyvin esille mitä vaikeuksia päällisin puolin kätevän oloinen taustanauha aiheuttaa keikkatilanteessa.
Entisenä rumpalina huomioni kiinnittyi erityisesti huojuvaan tempoon. Ihmisen on todella vaikee soittaa digitaalisen tarkasti. Parhaimpienkin rumpalien komppi sleebaa ja kiilaa. Mike Portnoylla tai Tomas Haakella toki huomattavasti vähemmän kuin monilla muilla. Se ei kuitenkaan ole ongelma niin kauan kuin se osataan peittää hyvin, tai se osataan tehdä hyvin.
Eikä musiikin toki tarvitse olla digitaalisen tarkkaa. Sen kuuntelijatkaan eivät ole. Konemusiikin puskeva jumputus on tehokeino joka perustuu sen armottomuuteen ja anteeksiantamattomuuteen. Ihmiselle sen toteuttaminen on äärimmäisen vaikeaa. Parhaiten siinä ovat onnistuneet isot ihmisjoukot. Jos 10 000 ihmistä soittaa samaa komppia niin tulos on hyvin tasainen tempo. Vaikka virheitä on paljon niin tilastollisesti/keskiarvoisesti tempo pysyy. Kuten esim. Braziliassa karnevaaleilla.
Palatakseni asiaan, eli videolla soittavan bändin hevirumpaliin, hänen komppi huojuu koska hän joutuu jatkuvasti ottamaan kiinni tai jarruttamaan pysyäkseen klikin kanssa synkassa. Kyse on usein sekunnin kahdeskymmenesosaa lyhyemmistä ajoista. Kolmen ja puolen minuutin mittaisessa kappaleessa on useimmiten n. 420 iskua. Jotenka rumpalilla on yhtä monta mahdollisuutta tippua kärryiltä. Jos kappaleita soitetaan 20, niin luku nousee 8400:aan. Ja jokaisella kerralla lyöt keskimäärin kaksi kertaa hi-hattia, ja kerran joko basaria tai virveliä. Keikan aikana avautuu rumpalille siis yhteensä n. 25 000 mahdollisuutta tyriä. Monet vieläpä – ainakin suomalaiset – juovat itsensä humalaan, mikä lisää haastetta entisestään, ja vaikkei sitä itse huomaa niin se useinkin silti kuuluu soitossa. Amerikassa ja Englannissa muusikoiden suosiossa on huomattavasti sopivammat tropit.

Yhtäaikaiset kitarasoolot ovat oma juttunsa, josta en osaa löytää paljoakaan positiivista sanottavaa. Vaikka sellainen voikin sopia kauhuleffaan, ei se vielä tee siitä miellyttävää kuunneltavaa. Slayerkin soittaa soolonsa käsittääkseni lähinnä peräkkäin, ja minusta siitä kannattaisi ehkä ottaa hieman mallia. Vanhat konkarit tietää ja osaa. Tämän johdosta kuitenkin on pakko miettiä, kuuluuko tällaisen musiikin olla miellyttävää kuunneltavaa? Ei Slayerinkään musiikkia ensimmäisenä yleensä miellyttäväksi luonnehdita.
Stemmat ja harmoniset leadit yms. kitaravenkoilut ovat toki eri asia, ja ne kannattaa miettä etukäteen hyvin tarkkaan sillä hyvä soundi ei aina löydy loogisesti tai intuitiivisesti, tai pakosta. Musiikille pitää antaa tilaa hengittää ja syntyä. Vahingon, sekä kokeilun ja erehdyksen kautta löytyviä mahdollisuuksia ei saisi ikinä – tai ainakaan kovin hepposin perustein – sulkea täysin pois musiikista. Se monesti nimittäin juuri tuntuu sitovan musiikin tähän maailmaan tiukimmin, ja aiheuttavan voimakkaimmat reaktiot kuulijoissa. Se on myös vaikeimpia asioita mitä musiikissa pitäisi pystyä toistamaan.

Bassosta en osaa sanoa mitään koska en kuullut sitä. Sitä soittava, selkeästi ison maailman basistin näköinen veijari kuitenkin vaikutti varsin energiseltä ja tyytyväiseltä, olkoonkin että hän jäi hiukan kitarasankareiden varjoon, kovasta yrityksestä huolimatta.
Se nyt ei tietenkään ole millään tasolla uutta tai yllättävää.

En viitsi lähteä vertaamaan näkemääni mihinkään vanhaan elokuvaan, tai yhtyeeseen, eikä omat soittotaitoni tai kokemukseni anna varsinaisesti aihetta arvostella toisia, jotka sentään selkeästi yrittävät jotain.
Mitä tässä sitten yritetään?
Omasta mielestäni tässä yritetään menestyä. Kyse ei ole niinkään musiikista, kuin mielikuvista ja näkyvyydestä. Myönnän että Itseänikin jollain facepalm-tasolla kiehtoo tämän Suomalaisen korkeakulttuurin tuotos, josta keltainen lehdistö rummuttaa säännöllisesti. Oikeastaan koko touhu kiteytyy ”yhtyeen” keulahahmoon, sekä jatkossa varmaankin hänen puolisoonsa, ja heidän glamour-tyyliseen design-elämäänsä Hollywoodin kaduilla.
Onnea ja menestystä!
En olisi ikinä uskonut että tällainen tulisi olemaan todellisuutta minun elämäni aikana, ja olen erittäin tyytyväinen, ehkä jopa kiitollinen, että synnyin tarpeeksi ajoissa ja vältyin niin antamasta kovinkaan merkittävää panosta ihmiskunnan henkiseen, kulttuuriseen ja moraaliseen rappeutumiseen. Tästä on kiittäminen monia ystäviäni ja bändikavereitani, sekä yllättävää kyllä rap-musiikkia, josta en voi väittää juurikaan pitäväni, mutta joka yhdennellätoista hetkellä murskasi haaveeni rokkitähteydestä jo teininä.
Ja ehkäpä se juuri onkin suurin syy miksi tästä ko. yhtyeestä kirjoitetut lööpit ovat kiinnittäneet huomioni. Ja eittämättä monen muunkin huomion.
Siinä näkee itsensä sellaisena minkälaiseksi olisi kasvanut, jos teini-iän unelmat olisivat käyneet toteen.
Se on peili kokonaisille sukupolville Suomalaisia huippukitaristeja, huippurumpaleita ja huippulaulajia, jotka päätyivät enimmäkseen raksalle, varastotöihin tai koodareiksi, mutta yhä enenevässä määrin myös kadulle sekä monenlaisiin hoitolaitoksiin. Riskit lienevät suurimmat laulajilla.
Ja toki jotkut jaksavat vielä edelleenkin myös vähän metelöidä ja rokata. Mutta valitettavan usein se johtaa vakaviin mielenterveys- ja päihdeongelmiin, sekä henkilökohtaisen talouden romahtamisen. Sosiaalisten suhteiden sekä ravinnon saannin pitkäaikaisen laiminlyömisen myötä ruumiin ja mielen toimintakyky laskee, mikä johtaa ennen pitkää laitostumiseen, tai jopa ennenaikaiseen menehtymiseen, sairaskohtauksen tai itsemurhan seurauksena.
Tästä on paljon surullisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmaltakin.
Tietenkin – sekä kaiketi onneksi? – voivathan asiat mennä paljon paremminkin? Miksipä ei!

Tätä tekstiä lopetellessani, the Rolling Stones on edelleen hengissä, kasassa ja tienaa miljoonia.
Itse taas huomasin että orava oli käynyt syömässä sille jättämäni mantelit ja kurpitsan siemenet. Melkolailla aikataulun mukaisesti.
Hieno otus!
Maailma tarvitsisi enemmän sellaisia otuksia…