Caroline Elkins: Legacy of Violence – Brittiläisen imperiumin väkivaltaisuutta tutkimassa

Brittiläisellä imperiumilla on useissa Suomessa näkyvissä kulttuurituotteissa yllättävän positiivinen kaiku. Moni  sukupolvi on varttunut erilaisten britti-imperiumia romantisoivien seikkailutarinoiden vallassa Kiplingistä Korkeajännitykseen. Romanttisissa viihdesarjoissa imperiumin rooli on tuottaa varakkuutta yläluokan lemmenleikkeihin ja dramaattisia deux-ex-machina -poistumisia ja mukaantuloja, nykyään myös eksoottisia sivuhenkilöitä. Ennen toista maailmansotaa noin neljäsosa maailman väestöstä, 550 miljoonaa ihmistä, eli brittihallinnon alla.

Imperiumin apologistit, mm. Niall Ferguson, ovat korostaneet siirtomaavallan edistämää oikeusvaltiokulttuuria ja taloudellista kehitystä. Kaikkien imperiumien rakentamisen ja ylläpidon keskeinen tekijä on kuitenkin – kuten Suomen historiastakin tiedämme – väkivallan käyttö vallan välineenä, alistaminen.

“Legacy of Violence” teoksen kirjoittanut Harvardin yliopiston professori Caroline Elkins tuli tunnetuksi paljastuksistaan Britannian raaoista otteista Kenian Mau Mau -kapinan tukahduttamisessa 1950-luvulla. Uusi kirja luo pitkän kuvan alkaen Intiasta 1700-luvulla päättyen siirtomaiden laajaan itsenäistymisaaltoon 1950-1960 -luvuilla. Teoksen painopiste on 1900-luvulla.

Keskeisenä käsitteenä teoksessa on ”laillistettu laittomuus” (legalized lawlesness) jossa poikkeussäännösten nojalla siirtomaiden turvallisuusjoukoille annettiin poikkeusvaltuuksia jotka selkeästi ylittivät kaiken mitä kotimaassa, Englannissa, Walesissa ja Skotlannissa, olisi voitu tehdä. Kuten viktoriaaniset vanhemmat kurittivat lapsiaan tuli lapsenomaisia alkuasukkaita kurittaa moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Maailmanlaajuisessa sortokoneistossa virkamiesten ja sotilaiden urakierto oli globaali ja yhdellä alueella toteutetut toimintatavat siirtyivät tehokkaasti konfliktialueelta toiselle. Etelä-Afrikasta Intiaan ja Irlantiin, sieltä Palestiinaan, eteenpäin Intiaan ja Malesiaan, Keniaan ja jopa Kyprokselle saakka. 

Elkins tuo hyvin esille miten britti-imperiumia propagoitiin edistysmyönteisenä erotuksena toisista siirtomaavalloista, eetoksena liberalismi ja reformaatio jonka myötä alkuasukkaat voisivat kohota ylös sivilisaation tikapuita.  Imperiumin ylläpito nähtiin tärkeänä kaikissa kolmessa aikakauden valtapuolueessa. Ajan myötä niin tieteellinen rasismi kuin myös kommunismin vastustaminen otettiin mukaan oikeuttamaan siirtomaavallan ylläpitoa. 

On kuitenkin huomioitava, että vaikka Britannian keinot imperiumin ylläpitämisessä olivat julmia eivät ne olleet verrattavissa aikakauden totalitaaristen valtioiden väkivaltakoneistoihin. Britti-imperiumin väkivaltaisuutta ei myöskään verrata aikakauden muihin imperiumeihin. Erinäisten siirtomaiden vapaustaistelijoiden yhteiskuntajärjestyspyrkimyksiä ei myöskään juuri tuoda esille.

Ehkä mielenkiintoisinta on huomata kuinka laaja ja väkivaltainen britti-imperiumin sortokoneisto oli vielä 1950-luvulla ja toisaalta kuinka nopeasti Suezin kriisin aiheuttama sterling-alueen kuplan puhkeaminen johti jäljellä olevasta imperiumista nopeaan vetäytymiseen. Tähän liittyen optimisti toivoo Venäjän jäljellä olevan imperiumin nopeaa romahtamista ja ennen kaikkea itsetutkiskelua imperiumin arvista. Realisti muistuttaa tämän vaativan pitkän ajan. Toki tulee muistaa että realistit joutuvat maalaaman idealistien asettamalle kankaalle. Britti-imperiumin romahdus lienee tuntunut yhtä epärealistiselta unelmalta kuin Neuvostoliiton romahdus aikanaan.

Kokonaisuutena teos on hyvin kirjoitettu, taitavasti rakennettu ja avaa uusia näkökulmia imperialismin historiaan, olipa kaikista argumenteista samaa mieltä tai ei. Onhan Suomikin ollut ruotsalaisen imperialismin väline, venäläisen imperialismin kohde eikä joutuminen saksalaisen imperialismin kohteeksikaan ollut kaukana.

Elkins, Caroline: ”Legacy of Violence: A History of the British Empire” Bodley Head 2022, 896s