Kirje kuolleelle linnulle

POIKA

Mihin sinä lintuni väsyit
miksi lakkasit lentämästä.
Miksi et palannut pesään.

Luulitko, että pesät on vain poikasille
ja sinä et koskaan ollut poikanen.

 

Viimeinenkin todiste sinusta on hävitetty. Olet lakannut olemasta. Maailman meret ovat hautasi ja minulla ei ole mitään aavistusta missä olet nyt. Ei minulla ollut eläessäsikään. En edes halunnut, että olisimme olleet sen läheisemmät kuin olimme vaikka itseäni siitä välillä syytänkin.

 

Minusta on hyvä, että kuolemasi jälkeen olet ikään kuin kadoksissa. Tiedäthän, että en koskaan ole perustanut mistään aineellisesta. En siis halua sinun sijaasi mitään sitovaa tai velvoittavaa hautaa. Vaikka en usko mihinkään yliluonnolliseen niin toivon, että olet vapaa virtojen vietäväksi. En voisi kuvitellakaan sinua mihinkään kalmistoon vanhojen kuolleiden ihmisten sekaan.

 

Enkä minä tiedä kuka sinä olit. Olen väsynyt niihin debriefing-psykologeihin jotka sanovat, että  minulla on oikeus saada tietää mitä elämässäsi tapahtui. Ei minulla ole, koska minä olin ennen sinua. Ennen sinua ei ollut mitään ja sellaista mitä ei ole, ei voi myöskään saada tietää.

 

Sinulla olisi ollut oikeus saada tietää mitä minun elämässäni oli tapahtunut jos olisin kuollut ennen sinua. Eläessäsikin sinulla olisi ollut sama oikeus, mutta sinä et koskaan kysynyt; et kai halunnut tietää. Vai tiesitkö, että et tule tarvitsemaan sitä tietoa. Olit aina jotenkin irrallinen.

 

Me olimme isä ja poika. Kun isän ja pojan ympäriltä poistaa ne kaikki näennäiset sidonnaisuudet niin jäljelle jää vain kaksi miestä. Mikä niitä yhdistää? Sekö, että molemmat ovat rakastaneet samaa naista? Sitten minä lakkasin rakastamasta äitiäsi ja sinä aloit kutsua minua pelkällä etunimellä.

 

Sinä olit viimeiset vuotesi vaikea. Erityisesti elämäsi viimeisinä kuukausina olit jopa pelottava. Kuolemansa päättäneestä ihmisestä henkii jotain luotaantyöntävää joka saa ihmiset – isätkin – kavahtamaan taakse päin. Siitä huolimatta minun olisi useammin pitänyt sanoa, että älä mene vielä ja sijata sinulle patja puhtailla lakanoilla ja sanoa, että jää yöksi ja tehdä sinulle iltapalaa. Et varmaankaan olisi jäänyt, mutta silti minun olisi pitänyt.

 

Jarkko Martikaisen kappaleessa, ”Rakkaus”, elämään väsynyt isä pyytää, rakkauteen vedoten, poikaansa kuristamaan itsensä. Teko jää lopulta tekemättä, mutta kappale jättää avoimeksi kysymyksen: Mitä se rakkaus on? Kukaan ei sitä koskaan ole määritellyt minulle riittävän tyhjentävästi. Itse olen sitä kai ajoittain kokenut, mutta olen aina epäillyt sen aitoutta. Oliko rakkauteni sinuun aitoa vai olitko vain jokin joka vahvisti tietoisuuttani olemassolostani.

 

Kaikki haluavat tulla rakastetuiksi, mutta liian moni jää lopulta siitä paitsi. Meidän kaltaisemme – siis sinä ja minä – kuulumme tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Joskin valinta oli ja on omamme. Haimme rakastetuksi tulemisen tunnetta äärimmäisten keinojen kautta. Sinä miekkailemalla ja minä juoksemalla.

Kummassakin saavuttaa hetkeksi sen turvallisuuden ja elämän helppouden tunteen jota rakastettu ihminen kokee. Toki se on häviävän pieni hetki, mutta siitä huolimatta sitä tavoitellaan. Kun se lakkaa vaikuttamasta niin ihminen on valmis kuolemaan. Niinkö sinulle kävi?

 

Joku voisi sanoa, että keinomme tuntea itsemme rakastetuiksi olivat vääriä. Minä olen eri mieltä. Olen elämäni varrella tavannut muutamankin ihmisen jotka hokevat rakkauttaan läheisiään kohtaan kuin jotain mantraa. Mitä muuta sellainen on kuin näennäisesti hyväksytty tapa tulla itse rakastetuksi ja saada myös toisilta ihmisiltä hyväksyntää. Lopultakin se on melko pinnallista. Miten se eroaa meidän keinoistamme? Muistat varmaankin kuinka koko maailma tuntui pitävän sinusta kun olit huipulla ja kilpailit arvokisoissa. Sinua kadehdittiin aivan kuten rakkautta osakseen saaneita ihmisiäkin kadehditaan.

 

Itse asiassa rakkaus on varsin kammottava asia. Syntyhetkellään se lisää ihmisten onnellisuutta, mutta laantuessaan saa aikaan enemmän hätää kuin jos koskaan ei tulisi rakastetuksi. Kun rakkaus loppuu niin se synnyttää ihmisen mielessä sotaan verrattavan poikkeustilan joka nostaa esille joko ihmisen pahimmat tai parhaimmat puolet. Sota on aina järjetöntä, samoin rakkaus. Molemmilla on myös tapana pitkittyä ja saada käsittämättömiä muotoja.

 

Sinä synnyit toivottuna. Minä ja äitisi olimme nuoria emmekä ymmärtäneet silloin rakkaudesta mitään. Inhimilliset tunteet toisiamme kohtaan johtivat siihen, että meistä tuli perhe. Oliko se rakkautta? Ehkä enemmänkin välittämistä, kiintymystä ja intohimoa sekä vääränlaista riippuvaisuutta. Jos olisin ollut rehellinen itselleni niin sinua ei olisi ollut olemassakaan. No eihän sinua toki ole nytkään, mutta se vaihe syntymäsi ja kuolemasi välillä olisi jäänyt kokematta.

 

Silti sinä olit poikani. Muistutit äärimmäisyydessäsi ja älykkyydessäsi setääsi joka eli riuhtovan ja äärimmäisen elämän. Muistutit ulkoisestikin häntä. Jäätävä katse ja keho pelkkää lihasta. Harjoitellessaan hän oli yhtä peräänantamaton kuin sinäkin. Hän ei tosin koskaan saavuttanut sellaista menestystä kuin sinä ja kuoli todella vastenmielisellä tavalla, aivan kuten isoisäsikin. Pojasta polvi paranee – enkä nyt tarkoita kuolintapaasi vaan sitä, miten me olimme isä ja poika. Silti olen katkera ja vihainen, että se päättyi näin julmalla tavalla. Mietin mikä se oli joka sai sinut irrottamaan otteen elämästä.

Syntymäsi oli väkivaltainen. Olit kuristua napanuoraasi. Sinut revittiin äitisi kohdusta pihdeillä. Pidin sitä kammottavana. En silloin tiennyt, että kuoltuasi tarttuisin niihin pihteihin viimeisenä oljenkortenani. Kuolinsyyraporttiasi odottaessani toivoin, että synnytyksessä tapahtuneesta löytyisi syy sille mikä lopulta teki sinusta elinkelvottoman. Siihen asti olin odottanut päinvastaista ja pelännyt, että sinulla on jokin kohtalokas vamma joka lopulta surmaisi sinut. Olithan koko ikäsi hienomotorisesti kömpelö, sinulla oli huono tasapaino ja sait järjettömiä päänsärkykohtauksia. Kaikilla urheilijoilla on jokin piikki lihassaan – sinulla niitä oli useita.

 

Sain nähdä sinua hetken heti synnyttyäsi. Olit epänormaalin hiljainen ja vakava. Kesti yli viikon ennen kuin sain pitää sinua sylissäni tai edes nähdä. En minä hae siitä perustetta tai puolustusta sille, että suhteemme ehkä saattoi alusta alkaen kasvaa vinoon. Juuri ennen syntymääsi ja heti syntymäsi jälkeen minun elämäni oli todella epävarmaa. Kapinoin sitä ajatusta vastaan, että joutuisin jäämään paikoilleni  sillä sitä sinun syntymäsi tarkoitti. Avoin maailmani seikkailuineen vaihtui tylsään työhön ja ahtaaseen kerrostalokaksioon.

 

Äitisi ja minä ruokimme toistemme pelkoja. Kumpikin kaipasi vapauttaan. Olimme kuin eläimet häkissä. Luontaiset vaistot häiriintyneinä yritimme elää perheenä. Minä luulin rakkaudeksi sitä, että toin rahaa kotiin. Kaiken sen keskellä kuitenkin kutsuin sinua Pikku Intiaanikseni. Pidin sinua sylissäni ja nukutin rintaani vasten. Siitä huolimatta sait liian vähän aikaa olla tärkein. Sekin aika oli vain jonkinlaista poikkeustilaa nuoren perheen alkuaskeleissa. Sinä jäit vaille sitä huomiota joka kuuluisi jokaiselle vauvalle. Aloimme odottaa siskoasi kaksi kuukautta syntymäsi jälkeen ja niin sinusta tuli iso liian varhain. Jäit varjoon ja opit helpoksi.

 

Eikö ole ironista, että sinä joka olit odotettu, toivottu ja rakastettukin, koit tuollaisen kohtalon. Sen sijaan siskosi joka syntyi mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja mahdollisimman ei-toivottuna, selvisi. Kun tähän vielä lisää, että 15 ikävuoteen asti olit näennäisen kiltti ja vaivaton ja siskosi kaiken sen vastakohta, niin eihän se ole oikeudenmukaista!

 

Sinusta tuli ilkeä, piittaamaton ja tunteeton. Se oli loistava avu kun oteltiin maailman-cupin pisteistä, mutta perhepiirissä se aiheutti ainakin minussa syvää turhautumista. Se oli hyvin ristiriitaista sillä ulos päin olit hymyilevä ja hyvin mukautuva, mutta syvällä pintasi alla oli jokin joka ei suostunut sopimaan mihinkään muottiin. Enkä minä ymmärtänyt sinun erityisyyttäsi.

Ihmisillä – varsinkin isillä, ja varsinkin etäisillä – on taipumus syytellä itseään kaikesta pahasta mitä heidän lapsilleen tapahtuu. En tiedä kuuluuko sen olla niin vai onko se jokin häiriintyneen suojeluvietin ilmentymä. Tiedäthän, että vanhemmilla on jokin vaistonvarainen tapa yrittää varjella lapsiaan kaikelta ikävältä. Omalla kohdallani se ei ole kovin vahva, sillä ymmärrän järjen tasolla elämän sattumanvaraisuuden.

 

Tiedä se, että minä en rakastanut teistä ketään. En silti ollut sydämetön paskiainen – kunniaton ehkä. Eläimen vaistolla huolehdin, suojelin ja välitin poikasistani. Korjasin miekat ja tilasin lentoliput. Pidin aina mukanani migreenilääkkeesi ja kylmäsprayn. Ostin alasuojat ja sinä et koskaan käyttänyt niitä. Pelkäsin koko ajan, että jonain päivänä tapahtuu se peruuttamaton. Ja sitten se tapahtui.

 

Muistatko sen lempirunoni. Sen missä villieläin ei sääli itseään. Lintu putoaa kuolleena maahan säälimättä koskaan itseään. Sinä et kai koskaan säälinyt itseäsi.

Minä säälin sinua, mutta en rakastanut.

 

Jarkko Martikainen – Tämä Vaikea Elämä

https://www.youtube.com/watch?v=5F-_WXajkWg

+6
Jussi Kolehmainen
Tampere

Työläinen Tampereelta - punaisempi kuin Paavo M. Petäjän kasvot, mutta siitä huolimatta oikein hurmaava.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu