Naisten koulima mies

Minusta ei olisi koskaan tullut kirjoittajaa ilman väkevien naisten apua ja ohjausta. Rakkain heistä tietysti on ollut oma äiti, joka opetti minut kirjoittamaan.

 

Kuuntelen aina kateellisena kuinka joku on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan nelivuotiaana. Itse olin jo kansakoulun toisella luokalla kun kivuliaiden luunappien säestyksellä pääsin ällän päälle noista taidoista. Kivusta huolimatta äidille kiitos.

 

Kipinän tarinan kertomiseen lienen saanut tädeiltäni. Mikään ei ollut lapsena huumaavampaa kuunneltavaa kuin satakuntalaisten ämmänmöhöjen sarkastiset sivallukset. Niitä minä viljelin kouluaineissanikin heikoin arvosanoin. Minua käskettiin kirjoittamaan soveliaammin, mutta kieltäydyin. Niinpä sain aina kymmenkunta napakkaa iskua viivottimella sormilleni.

 

Vaikka kirjoittamiseni oli väkivallan ja kivun sävyttämää, niin hauskaa se silti oli aina siihen asti kunnes viivotin jälleen iskeytyi sormiini. Kyyneleet kuitenkin kuivuivat ja kipu unohtui jo seuraavassa aineessa, jossa taas vedin alta lipan itseäni tyhmempiä.

 

Yläasteen äidinkielenopettaja – Sirkka-Liisa Koivikko – olikin sitten toista maata; Hän suorastaan vaati minua käyttämään arveluttavia kielikuviani. Ja minähän paukutin tarinoitani kuin oman elämänsä Veikko Ennala.

 

Hän kannusti minua kiinnittämään huomiota myös kielioppiin, mutta minä olin itsepäinen ja ajattelin, että kyllä tarina kantaa vaikka pilkut on laitettu paikoilleen vaistonvaraisesti. Se ajattelutapa söi arvosanojani melkoisesti.

 

Yläasteen jälkeen seurasi kirjoittamisessa 15 vuoden suvantovaihe. Ammattikoulussa ei opetettu luovaa kirjoittamista tai muutakaan missä olisi päässyt kirjoitustaitojaan käyttämään. Kirjoittamattomuudesta aiheutuneita vieroitusoireita torjuin kahlaamalla läpi Päätalon Iijoki-sarjan sekä Väinö Linnan ja Lauri Viidan tuotannot.

 

Kun kaikki lukemisen arvoinen oli luettu, jouduin ikäänkuin tyhjiöön; Tädit olivat kuolleet eikä ollut ketään muutakaan naista eikä miestä joka olisi minua potkinut ja kannustanut eteenpäin. Ainoastaan 100-vuotias Sofie-mummo rasvaisine tarinoineen soi minulle jotain lohtua. Mietin kovasti, että uskaltaisinko koskaan kirjoittaa niin hävyttömästi kuin Sofie-mummo puhui.

 

Sitten Sofie-mummo kuoli ja minun oli pakko alkaa kirjoittamaan. Siinä tarkoituksessa hakeuduin työväenopiston kirjoittajakurssille. Siellä minä olin sisäänpäin lämpiävän mummolauman keskellä paheksuttavana hävyttömine runoineni: ”Niinhän se kävi, sanon sen suoraan. Sekosin eilen eestiläishuoraan.”

 

Kurssin vetäjä – kirjailija Nina Hakalahti – toimi kuten opettajilla tapana on. Ei, hän ei hakannut sormiani viivottimella, vaan kannusti ja kehotti laajentamaan ilmaisuani. Hänen ohjauksessaan sain aikaan julkaistavaksi kelpaavia tarinoita ilman, että minun tarvitsi tinkiä tavastani kirjoittaa. Itse asiassa kehityin niin paljon, että työväenopisto ei enää riittänyt tyydyttämään opinnälkääni.

 

Minä hain ja pääsin Viita-Akatemian kirjoittajakouluun. Siellä minua opetti kaiken kokenut kirjailija, Vuokko Tolonen. Hän oli kova ammattilainen joka ei hymistellyt kenenkään kohdalla. Opin häneltä kolme sääntöä: 1. Älä koskaan vastaa kritiikkiin, 2. Älä selitä tai pyydä tekstejäsi anteeksi, 3. Kotiuta rahat. Kaikkia noita olen menestyksellä noudattanut. Rahojen kotiutus on ollut vähäisintä, mutta aina välillä on pullakahvin hinta jostain tililleni tupsahtanut.

 

Saamieni oppien ja ohjeiden avulla olen saanut itselleni hauskan ja mielenkiintoisen harrastuksen. Koen olevani varsin etuoikeutettu saamastani ohjauksesta.

Olkoon tämä teksti kiitokseksi kaikille auttajilleni.

+3
Jussi Kolehmainen
Tampere

Työläinen Tampereelta - punaisempi kuin Paavo M. Petäjän kasvot, mutta siitä huolimatta oikein hurmaava.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu