Oppimisvaikeuden ylistys

Olin lapsena kouluhäirikkö. Häiritsin opetusta koko mielikuvitukseni voimalla ja tein opettajien olon sietämättömäksi. Tästä ei seurannut muuta kuin joka perjantainen kahden tunnin jälki-istunto ja siirto joksikin aikaa tarkkailuluokalle.

Tänä päivänä saattaisin saada diagnoosin keskittymishäiriöstä ja oppimisvaikeuksista. Ehkä minulle myös annettaisiin jokin kirjainyhdistelmä diagnoosiksi. Aikuinen minä tosin osaa olla häiriköimättä silloin kun opetellaan jotakin.

Ei se silti helppoa ole. Oppiminen kun on elinikäistä. Tietysti voisin pidättäytyä jo oppimassani, mutta se tarkoittaisi paikalleen pysähtymistä. Ja minä haluan mennä eteenpäin.

Parhaiten opin lyhyin armeijatyylisin menetelmin. Niiden avulla olen oppinut hallitsemaan laajojakin kokonaisuuksia esimerkiksi työssäni. Siten olen myös oppinut ajamaaan autoa, kirjoittamaan luovasti, maalaamaan, juoksemaan, miekkailemaan yms.

Rajoitteeni on siis kiitettävällä tavalla otettu huomioon. On olemassa erityisopettajat, mukautetut oppimispolut ja kannustavat esimiehet. Lähes kaikkialla on saatavissa tukea paitsi: harrastuksissa.

Jokainen työväenopiston kurssi, liikuntaharrastus, taidekoulu jms. toimii ”normaalien” ehdoilla. Ja niin pitääkin olla; ei toisten tarvitse jarrutella oppimistaan siksi, että takapenkissä istuu joku joka tipahtaa kärryiltä viidessä minuutissa.

Siitä huolimatta pidän oikeutenani osallistua ko. rientoihin vaikka pystyn sisäistämään tarjolla olevasta opetuksesta vain kymmenen prosenttia. Se on aina tyhjää parempi vaikka etenen todella lyhyin askelin.

Tämänkin tekstin olen kirjoittanut kymmenen minuutin pätkissä ja blogin kuvituskuvana olevan Jokerin olen maalannut samalla menetelmällä. Ne olkoot todisteena, että aina kannattaa yrittää vaikka se onkin vaikeaa.

Olisi tietysti mainiota jos meille hitaille ja keskittymiskyvyttömille olisi omat ryhmät. Sitä odotellessa: minä istun taidekurssilla ja koitan olla heittämättä seinään edessäni olevaa savimöykkyä.

Joskus on vaan vaikeaa olla aikuinen.