Ei niin pahaa, ettei hyvää

Kuva: MJK

Voisiko tätä ”pirun-virusta” tarkastella ilon kautta? Voiko tällainen normaalin elämän, talouden ja ihmisten kanssakäymisen äkkipysäys tuoda jotain uutta, ehkä hyvääkin?

Vuosi sitten kirjoitin blogin ”Vantaalais-aasialaisia ajatuksia – ja kuvia” , jossa vertailin vietnamilaista ja vantaalaista puistoelämää. Tiedostin aiheen subjektiiviseksi ja etteivät vietnamilainen ja vantaalainen puisto ole hyviä vertailukohteita – vaikka molemmat alkavatkin v-kirjaimella. Ilmasto on yksi ongelma; Suomen säät eivät aina suosi kesälläkään ulkona oleilua. Blogissani ihmettelin kuinka vähän me suomalaiset vietämme kesäisin vapaa-aikaa puistoissa.

Vuosi sitten en voinut kuvitella mitä kaikkea mahtuu yhteen vuodenkiertoon ja kuinka paljon suomalaisten elämä voi muuttua vuodessa. Miten pysyvää muutos on, sitä on vaikea viisaampienkaan ennustaa. Otetaanpa tarkasteluun menneillään oleva äitienpäivän viikonloppu. Miltä vantaalainen puisto näytti aurinkoisena viikonloppuna?

Lähdin aamukävelylle (yritän pitää joistain rutiineista kiinni) lauantai-aamuna. Kadut olivat liki autioita, mutta kun menin metsäiselle ulkoilupolulle vastaan tuli useita lenkkeilijöitä, ikäihmisiä ja nuorempia, pareittain tai yksi, koiralla tai ilmankoiraa. Ennen korona-aikaa sai viikonloppuisin kiertää aamulenkkini kohtaamatta ketään.

Aurinko paistoi helakasti, kun lähdin iltapäivällä pyörälenkille. Ja kas, ulkoiluteillä oli suorastaan tungosta; perheitä oli paljon liikkeellä, lapsia vanhempineen ja isovanhempineen leppoisteli yhdessä eteenpäin. Puiston penkeillä istuskeli ihmisiä vilkkaasti keskustellen. Viheliäisen viileästä tuulesta huolimatta nurmikoilla istuskeli nuorisoa, perhekuntia piknikillä grillit ja tuolit mukana.

Vappupäivän Ullanlinnaa lukuun ottamatta ulkoilmapiknik on usein ollut maahanmuuttajien heiniä, mutta nyt asialla oli kantasuomalaisia. Tuollaista en ole Vantaan näillä leveysasteilla aikaisemmin tuossa määrin nähnyt. Laajalle nurmikolle oli viritetty krokettikenttä ja pelaamassa reilujoukko miehiä. Tätäkään en ole näillä main ennen nähnyt – ehkä se jossain päin on yleistä. Näin lapsia poimimassa valkovuokkoja, ojanvarsien keltaisia rentukoita kuvattiin ahkerasti. Puistot tuntuivat olevan uudella teholla hyötykäytössä. Ilmassa oli outoa, epäsuomalaista kiireettömyyttä.

Jotain oli muuttunut viime keväästä, vai kuvittelenko vain? Seurustelu ja yhdessä oleminen ulkoilmassa näytti puhjenneen kirsikkapuiden kanssa kukkaan. Ennen niin luonnolliselta ja arkipäiväiseltä tuntuneen raikkaan ulkoilman (josta maailman metropoleissa on jo kauan ollut pulaa) arvo on havaittu – tuuli pyyhkii pois virukset ja ulkona on helppo hengittää. Elämä pelkistyy. Tuleeko tästä uusi normaali?

Ja kaiken taustalla on tietenkin korona, tuo ”pirun-virus”. Elämme epävarmuuden aikaa monella tavalla ja ehkä siksi aidot, aikaisemmin itsestään selvyyksiltä tuntuneet yksinkertaiset asiat ovat nousseet arvoon. Kukaan ei tiedä miten asiat etenevät, kuinka asiat ovat vuoden päästä? Koska en ole ennustaja, turvaudun jo toisteltuun: Tästä tulee pitkä ja mutkainen muutoksen tie – ”The Long and Winding Road”, kuten The Beatles asian toi tiettäväksemme jo kauan sitten.

jussiosmola

Riippumaton keinahdellessa ainoa huoleni on - en koskaan voi olla täysin riippumaton.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu