Hylätyt talot tuhon kohteina

Hylätty rakennus rapistuu nopeasti – niin ihminenkin.

Siinä ne seisovat vierekkäin kuin kaksi marjaa, 1960-luvun kaksikerroksinen pienkerrostalo ja kolmen rapun rivitalon pätkä. Tuossa aivan vieressä on Pitkäkosken ulkoilumaja / kahvila ja tuolla vähän kauempana virtaa Vantaa. Mukava ellei suorastaa ”paratiisimainen” asumisympäristö citykulttuurin kupeessa.

Ihailin taloja sekä etenkin sijaintia aina kun ohi pyöräilin, mutta rakennusten iän ja kunnon huomioiden ounastelin; näin mahtava idylli odottaa vain hetkeä jolloin ”isoraha” alkaa vaatia tuottoja, paikalle pörähtävät kaivinkoneet ja vanhan tilalle rakennetaan röhevämmmät rakennukset.

Arvasin oikein. Viime keväänä rakennukset olivat jo tyhjillään, mutta ehjinä. Ikkunoiden suojaksi oli laitettu vaneri levyjä. Tuo – käytännössä aina turhaksi osoittautuva toimenpide – ei enteile hyvää – tai miten sen ottaa: Onko purkutalolla enää väliä tai arvoa?

Hylätyissä rakennuksissa on oma viehätyksensä, se, kun ihmisen tekemät rakenteet rapistuvat ja luonto ottaa vallan. Näin tapahtuu maaseudulla, missä vielä ihmisillä on kunnioitus toisen omaisuutta, vanhaa ja hylättyäkin kohtaan.

Maaseudulla rakennukset saavat rauhassa rapistua ja luonto viimeistelee lopun kauniisti. Kaupunkimaisessa miljöössä asiat ovat toisin. Hylkääminen on kuin kutsuhuuto vandaaleille. Ensimmäinen töhry enteilee varmaa tuhoa, joka noudattaa vääjäämätöntä tuhonprotokollaa; kohteen hylkäys, ensimmäinen töhry ja rikottu ikkuna ja – rakennus irtaimistoineen on tuhoon tuomittu. Oma ilmiönsä (ja filosofiansa) tässä tuhon ketjussa ovat graffititaiteilijat, jotka antavat luovan esteettisen panoksensa katerpillarin kauhaa odottaville rakennuksille. Graffititaiteilijat ovat oma mielenkiintoinen porukkansa.

Vielä viime keväänä Pitkäkosken hylätty rakennuspari oli ehyt ja ennallaan. Sitten tuli ensimmäinen tagi, joku heitti ensimmäisen kiven ikkunaan, murrettiin ovi…, jokaisen käyntini välissä töhryt lisääntyivät ja rakennuksen tuho eteni kuin luonnonvoima.

Ikävää – mielenkiintoistakin – on juuri tuo tuhon vimma. Mistä se syntyy?  Miksi on tuhottava ovet, ikkunat, kylpyhuoneet, keittiöt, patterit, keittiökoneet…? Maailmassa on maita, joissa ihmisillä ei ole varaa ostaa valmista, ja kun ei ole varaa, käytetään mielikuvitusta ja tehdään itse. Siellä, maissa mistä maailman pakolaiset lähtevät, Pitkäkosken rakennusten tuhotuista materiaaleista olisi oltu onnellisia ja rakennettu monta hyvää asiaa itselle. Olihan Pitkäkosken rakennuksissa ennen tuhoa toimivia keittiökoneita ja jopa laadukkaita keittiökalusteita ja kaapistojen ovia.

Graffititaiteilija työnsä äärellä. Kuva: MJ Korhonen

Syyskuussa olin jälleen ihmettelemässä. Paikalle tuli nainen, joka otti niin ikään valokuvia. Vaihdoimme ajatuksia. Nainen puhui hyvää, mutta vieraan intonaation sävyttämää suomen kieltä. Hän oli, miten sanoisin, heitä jotka vielä ajattelevat omaehtoisesti – sen aina aistii.

Pohdimme mistä syntyy vandalismi, tuo tuhon vimma toisen omaisuutta kohtaan?  Mietimme, vaikuttaisiko taustalla nykyinen minäminä-kulttuuri ja puutteellinen kasvatus. Olisiko taustalla sama ilmiö kuin siinä, kun sähköpotkulaudat jätetään miten sattuu keskelle jalkakäytävää tai tyrkätään pusikkoon – koska minä haluan, koska se ei ole minun, koska minua ei ole toisin opetettu toimimaan. Heittipä nainen ajatuksen tietokonepelien asenteita vääristävästä vaikutuksesta – peleissä mikään ei mene oikeasti rikki, kuollut herää henkiin, kolaroitu auto jatkaa matkaa, tuhon jälkeen kaikki onkin ookoo, joten mitä sen väliä… Tosielämän ja pelien maailmat sekoittuvat.

Katselimme surullisen näköisinä rikottuja, rähjääntyneitä rakennuksia. Mitä ne sanoisivat ja kertoisivat?  Pyörittelimme hämmästyneinä päitämme.

”Hylätyt talot ja hylätyt lapset”, nainen totesi, laittoi kameran reppuun ja nousi polkupyöränsä selkää.

(Edit: otsikkoa muutettu 15.11.2023)