Ihminen –  käytä ääntäsi!

Jokaisella ihmisellä on omanlainen ääni.  Tauno Palon ääni oli helppo erottaa Leo Jokelasta, kuten laulupuolella on Juicen ääni Alatalosta. Hyvällä kirjailijalla on oma tunnistettava kirjallinen ”äänensä”.

 

Kirjakustantamo WSOY julkaisi vuosina 1976 -83 Ihmisen ääni-kirjasarjaa. Kaikkiaan Ihmisen ääniä tuli julki 29, mukana on tunnettuja suomalaisia ja ulkomaisista merkittävimpiä on Gabriel Garsia Màrquez. Hyllystäni löytyy ainakin Mika Waltarin avaus elämäänsä ja luomisen tuskaan, joka ei Waltarilla ollutkaan vähäistä. Taitaa siellä olla Henrik Tikkasen tiukka tilitys taitelija Tikkasesta, huippunsa viritetyn viivan mestarista.

Joukossa on eräs unohtunut, pohjoiskarjalaisen kirjailija Seppo Lappalaisen lupsakka Ihmisen ääni-muistelus. Taisin ostaa jo kulahtaneen kirjan kirpputorilta aikomuksella kurkistaa maakuntakirjailijoiden tuotantoon, jota silloin pidin, hmm – maalaisena. Lukaisin nyt teoksen mielenkiinnolla.

 

Kirjailijana Lappalainen oli maakuntien ihmisten asialla. Yrjö Karilaan Pikku Jättiläisellä omaehtoisesti itseään sivistäneestä miehestä tuli kirjailija olosuhteiden ja kertomisen pakosta – he kertovat joilla on kerrottavaa. Nykyisin luontainen, geeniperintönä saatu letkeän tarinoimisen taito istuu kirjallisessa jäähyaitiossa. Nyt täytyy kirjoittaa muotivirtausten mukaisesti laskelmoiden.

Ihmisen ääni-kirjat olivat tilaustöitä. Subjektiivisiako? Kyllä. Toiset ovat rehellisempinä kuin toiset, kukin tyylillään ja äänellään. Nykyisin niiden tilalle ovat tulleet ei-auktorisoidut elämänkerrat, joissa voi ilkeillä ja tehdä tarkasti ajoitettua politiikkaa, nostaa tai painaa. Fiktiokaan ei enää riitä vaan pitää kirjoittaa ”autofiktiota” tai ”pseudokäännöksiä”, kuten tekee Jukka Laajarinne tuoreimmassa Mykistynyt mies-kirjassaan.

 

Seppo Lappalaisen Ihmisen äänen julkaisuvuosi on 1978. Siinä kirjailija muistelee kuinka hän helmikuussa 1970 lensi Joensuusta Rissalan kautta Helsinkiin. Koneessa oli 30 kortistosta poimittua nuortamiestä opastetulla matkalla Ruotsiin raivaamaan edellisen syksynä varsin pahan myrskyn kaatoja. Maaliskuussa Lappalainen lukee Dagens Nyheteristä poimitun uutisen: ”Viime syksynä valtavien myrskytuhojen jälkiä on korjattu Ruotsin metsissä. Työ on erittäin vaarallista, mitä osoittaa jo sekin, että tähän mennessä on töissä tapahtunut 25 kuolemaan johtanutta työtapaturmaa.” Uutista lukiessaan Lappalainen miettii, montako koneessa olleista kortiston pojista kaatui Ruotsin metsiin konkeloita katkoessaan. Tiedän, että Arabian niemimaalla riistetään siirtotyöläisiä ja heitä kuolee runsaasti työtapaturmissa. Mutta että Ruotsissakin.

 

Lopuksi Lappalaisen ”sanaviivoin” piirtämä omakuva: ”Koiranleuka. Turvenuija. Mökki. Vene. Pennut. Muija. Siin`on kuva tarkanlainen à la Seppo Lappalainen.” Herkullista. Itseironian kukka on kaunis, tosin laji on sukupuuton partaalla. Sitten aforistisesti: ”Hyvässä dialogissa on puolet vaitioloa.” Kirjailevat ”fillarihipsterit”; kynä käteen ja paremmaksi.

Maakuntien usein varjoon jäävillä kirjailijoilla on tarinoita joita kannattaa lukea ja kuunnella. Tuntuukin, että taas olisi tilaus ja tarve  ihmisen  aidolle äänelle kuulua yli kirjallisen ja muunkin krääsän, rehellisesti, kursailematta ja ilman laskelmointia.

 

Ihmisen ääni taipuu moneksi, tarvittaessa vaikka politiikan välineeksi. Kuinkas sattuikaan. Juuri nyt meidän ihan tavallisten ihmisten ”äänet” ovat arvossaan; ääniämme suorastaan kalastellaan puolueiden vaalimakkarateltoilla. Näin arvokasta ääntään ei kannata käyttää väärin. Harkiten käytetty ”ääni” kantaa ja kaikuu maakuntien toiminnassa ja ratkaisuissa neljän vuoden ajan. Näistä ihmisen äänistä ei tehdä kirjoja eikä iskelmälevyjä vaan ne töräytetään lyijykynännysällä paperille kunnallisvaalien äänestyskopissa.

 

 

+1
jussiosmola
Sitoutumaton Vantaa

Riippumaton keinahdellessa ainoa huoleni on
- en koskaan voi olla täysin riippumaton.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu