Kaiken maailman oluita

Aurinko painuu järven rantaan. Saunan ovesta löyhyää koivuvastoille tuoksuvat löylyt. Grillissä kypsyvät katiskasta löytyneet kalat. Istutaan allas ja korkataan.

– Ollaan me aika sankareita, Vesa virnistää kun kilistettään laseja.

– Me ollaan sankareita kaikki…, Kake hyräilee, vaan ei vielä tartu kitaraan.  Istutaan kuistilla, jutut alkavat polveilla.

– Mitenkäs se sinun elämänkaaresi mallastisleellä maustettu oluellinen osuus alkoi, Vesa kysyy ja katso vaativasti. Muistatko?

– Tottakai muistan, muistanpa hyvinkin. Olkaas hiljaa, kaatakaas lisää ja kuunnelkaas …

Elämänkaareni oluellinen osuus  alkoi ”mellakkamullistuksen” vuonna 1969, kun keskioluen myynti vapautui Suomessa. Uudenvuoden yönä keskarilla lastatut rekat vyöryivät Suomen talvisilla teillä, kuljettaen ”kolmosta” panimoilta kyläkauppoihin.

Suomi otti horjahtelevia askeleita tiellä pontikka- ja Kossumaasta eurooppalaiseksi olutmaaksi. Keskiolut vapautui ja minä yritin. Kassissa kilisi Koffin vaaleaetikettinen Winer-olut, Olvin Döbeln… Olutmerkkejä tuli ja meni…,  oli Kievaria, Kestiä, Raninia…

Elämänjano kasvoi ja tuli vuoroni horjua Eurooppaan. Nostin peukalon saksalaisen moottoritien rampilla – ja se on menox, sanoi Anne Lennox.

Iltaisin nälkä oli kova ja rahaa niukasti. Suuntasin lähimpään Gasthauseen ja tilasin puolikkaan broilerin, karttoffelsalattia ja oluen. Ne ateriat nautin nälkään ja oluet janoon. Tuomisina oli repullinen kokemuksia ja pussillinen olutlasin alusia.

Ensimmäisen Lontoon matkanikin tein liftaamalla. Seiskyt- luku oli aluillaan. Espanjasta palaava hippipari poimi kyytiin Ranskan puolella ja niin köröttelin Morris Minin takaosassa liputta laivaan. Tosi on.

Neil ”Englannin lahja Suomelle” Hardwick ei vielä ollut tehnyt televisiolle mainiota olutohjelmaa Englannista. Niinpä alet, lagerit, bitterit ja lager bitterit tahtoivat mennä sekaisin. Kokemuksen kautta opin, että ”sivistyneessä maailmassa” ei olutta tilata näin: ”One small lager”. Vaan näin: ”One small lager – PLEASE”.

Olen juonut monta kylmää pitkää Lyypekissä ja Hampurissa, Wienissäkin olutta – muistaakseni. Ja sitten…, oi aikoja, oi reissuja…, saakeli, tän vielä saatte kuulla ….

– Mitä kysyit, Vesa?  Että mikä on ollut paras olueni?  Tää oli helppo. Sehän on se, kun aurinko laskee järven taakse ja grillin katajasavussa muhivat juuri pyydystetyt kalat, saunan eteisessä tuoksuvat äsken kylvetyt vastat. Sitten poks ja lasista kuuluu sihisevä KOFFFF…

– Syömään”, hihkaisee kolmen naisen kuoro terassilta. ”Lopettakaa iänikuiset, kaiken maailman muistelut.” Äänessä soi iloinen ilkikuri.

Siinä he seisovat kädet puuskassa ja tuijottavat säälivän ymmärtäväisesti, kuin olisivat joskus jo kuulleet juttumme.

– Tullaan, totta kai me tullaan. Vaihtoehdot olivat vähissä.

P.S. Perkasin taas papereita ja sieltä tämä juttu ja kuva, muistaakseni julkaistiin jossain olutaviisissa. Tuolloin kovin nuoren sukulaispojan piirros tuntuu edelleen ihan oivaltavalta.

Sittemmin olen siirtynyt veteen ja viiniin. Jos olutta, niin mieluusti tummaa.

Mikä on sinun mukavin olutmuisto? Paras olut?