Kohtaamisia Venäjällä

Asuin Venäjällä, töideni vuoksi, viime vuoden kesästä tämän vuoden kevääseen.

Lähdin viime vuoden kesällä matkaan Venäjälle, ja tiedossa oli tavallista poikkeavampi reissu – tällä kertaa sotaa käyvään maahan. Menomatkalla Venäjälle yllätyin eniten Niiralan ja Värtsilän -rajanylityspaikan rauhallisuudesta siitä huolimatta, että kyseinen raja-asema ei ollut ennen sotaa tai koronaakaan se vilkkain maiden välinen raja-asema. Päästyäni rajalta ajoin ensimmäiselle huoltoasemalle kahvi- ja jaloittelutauolle. Pitäessäni taukoa juttelin suomalaissukuisten petroskoilaisten kanssa, joiden Saabista oli jakopään hihna katkennut. En osannut kuitenkaan auttaa, ja he olivat jo kutsuneet hinausajoneuvon paikalle. Vaihdoimme kuulumisia ja kävi ilmi, että mies oli opiskellut saksaa ja asunut muun muassa Leipzigissa. Kerroin, mihin olin menossa, ja he toivottivat minulle onnea uusiin töihin ja kertoivat, mistä löytyy hyvä autovaraosaliike Petroskoista. Saatesanoina toivotimme hyvää matkaa ja toivoimme Suomen ja Venäjän suhteiden parantuvan jonain päivänä, tilanteesta huolimatta. Huoltoasemalta lähdettyä matka taittui helposti Laatokan rantaa ja vanhoja Laatokan Karjalan teitä pitkin Petroskoihin.

Maana Venäjä ei ollut minulle tuiki tuntematon, sillä olin asunut siellä ennenkin. En tosin yhtä kiristyneessä tilanteessa. Eurooppalaisilla pankkikorteilla ei pystynyt enää maksamaan mitään, eikä matkustaminen maahan ja sieltä pois ollut enää yhtä jouhevaa kuin ennen. Sanktioiden vuoksi palkan sai halutessaan euroina käteisenä. Ne täytyi kuitenkin käydä vaihtamassa pankissa rupliksi, mikäli rahojaan halusi johonkin käyttää. Länsimaisten toimijoiden poistuttua kulutustottumuksia oli osittain muutettava. Oli kyseessä sitten ruoka, vaatteet tai elokuvat. Kirjoituksen tarkoitus on kertoa lyhyesti, millaista oli asua sotaa käyvässä maassa.

Petroskoissa asuin ensimmäisessä asunnossa kuukauden verran, kunnes muutin toiseen. Ensimmäisen asunnon vuokraisäntä oli yli 80-vuotias mies, joka oma-aloitteisesti näytti minulle kaupunkia ja kutsui myös banjaan (venäläiseen saunaan), jossa käytiin hänen mukaansa joka perjantai peseytymässä työviikon jälkeen. Vaikka olinkin käynyt aiemmin Venäjällä banjassa, se oli silti erilainen kokemus paikallisen oppaan kanssa. Aika kului Kekkos-vitsejä kuunnellen ja kuulumisia vaihtaen. Suomessa hän ei ollut koskaan käynyt, mutta hän tiesi kuitenkin meistä paljon. Perjantainen banja-käynti osoittautuikin hyväksi tavaksi aloittaa viikonloppu. Venäjällä toivotetaan aina banjasta poistuessa ”s ljogkim parom”, joka tarkoittaa suomeksi ”hyvät löylyt”.

Ruokakaupoissa eniten yllätti se, miten paljon niissä edelleen näkyi suomalaisia tai ylipäätään länsimaalaisia tuotteita. Esimerkiksi Valion maitopurkit ja Myllyn Paras -puurohiutalepaketit olivat yleinen näky kauppojen hyllyillä, samoin Lapin kullan oluet. Yleisempiä olivat Nestlen kahvi- ja kaakaotuotteet, sekä Kozelin ja Brooklynin oluet, kuin näiden venäläiset vastikkeet. Kaupungista löytyi myös useampi kuin yksi KFC- ja Burger King -ravintola. Myös yksi laittomasti toimiva Hesburger löytyi vielä Moskovasta. Odotuksiin nähden olisin luullut, ettei pakotteiden vuoksi mitään länsimaista olisi ollut enää jäljellä. Coca-Cola, Fanta ja Sprite oli korvattu paikallisilla Cool-Cola, Fancy ja Street –nimisillä juomilla. McDonald’s tunnettiin (ja tunnetaan edelleen) paikallisittain ”Vkusno i tochka” –nimellä, joka tarkoittaa suomeksi: ”maukasta ja piste”. Olkoon kyse sitten Myllyn Parhaan ja Hesburgerin merkin laittomasta käytöstä tai varastojen loppuunmyymisestä, venäläisille merkin ostaminen ja kuluttaminen ovat tärkeää, sillä he ovat tottuneet laatuun. Valio tosin myi venäläiset tehtaansa paikallisille, jotka ovat vaihtaneet nimen Valiosta Violaan. Tuotantoa todennäköisesti jatketaan niin pitkään kuin tehtaat kalustoineen ovat toimintakuntoisia.

Televisiossa esitettiin päivittäin asiantuntija -ohjelmia, joissa analysoitiin erikoisoperaation tapahtumia. Eräässä uutislähetyksessä Karjalan tasavallan päämies vieraili Itä-Ukrainen Donetskin miehitysalueen rintamalla, jossa hänelle esiteliin sotilaiden olosuhteita. Uutisen perusteella olosuhteet olivat moitteettomat: sotilasteltat olivat siistejä sisältä ja ne olivat kalustettu syömistä varten, hyllyt olivat täytetty säilykeruuilla ja erääseen telttaan oli rakennettu myös venäläinen banja, joka sopii karjalaisille sotilaille. Päämiehelle vitsailtiin myös, pitäisikö yhteen telttaan rakentaa baari.

Ennen uuttavuotta jotkut kaupungit ilmoittivat säästävänsä uudenvuoden ilotulitteissa ja valaistuskoristeluissa ”erikoisoperaation” vuoksi. Myös lapsia kannustettiin kutomaan sukkia ja piirtämään piirustuksia rintaman sotilaille. Suomalaisten jatkosodan Itä-Karjalan keskitysleirien julkisuuteen tuomisesta huolimatta paikallisten käsitys suomalaisista oli silti hyvä ja tutunoloinen. Yksittäisiä sotajulisteita ja -banderolleja lukuun ottamatta katukuvassa ei näkynyt korostetusti, että maa kävisi koko yhteiskuntaa koskettavaa sotaa. Vähittäistavaroita on saatavana normaalisti eikä mikään tavara ollut loppunut kokonaan, ainakaan vielä.

Viime vuoden syyskuun mobilisaatio-määräys – virallisesti osittainen sellainen – aiheutti Petroskoissakin mielenosoituksia, joissa oli reilusti enemmän viranomaisia kuin itse protestoijia. Yksi erikoisoperaatiota tukeva konsertti järjestettiin, tosin keskellä arkipäivää, joka tuskin ainakaan lisäsi yleisömäärää.

Henkilökohtaisten kohtaamisten perusteella venäläisten suhtautuminen suomalaisiin oli pysynyt kaikesta huolimatta melko myönteisenä. Vaikkakin viime vuonna julkaistun Levadan tutkimusten mukaan se heikkeni Nato-jäsenyyden hakemisen vuoksi. Venäläisille suomalaisten tuotteiden laatu ja mielikuva suomalaisista oli kuitenkin hyvä. Jännittyneen tilanteen pitkittyminen ja rajojen kiinnipysyminen rajoittavat kanssakäyntiä, mikä pitkässä juoksussa voi vähentää tunnettuutta ja aiheuttaa enemmän epäluuloja. Ihminen muodostaa käsityksen usein kuitenkin omasta kokemuksesta.

Mielenkiintoisin kohtaamiseni sattui Moskovassa Novodevitshin hautausmaalla, Mihail Gorbatshovin haudalla. Ottaessani kuvaa haudasta paikallinen keski-ikäinen mies kysyi: ”Tarvitaanko Perestroikaa?” Vastasimme myöntävästi, jonka jälkeen hän kertoi hänen työstäneen aikanaan isoa laboratorioprojektia, kunnes tämä entinen mies – osoittaen sormella Gorbatshovin hautaa – tuli ja tuhosi uudistuksellaan koko hänen työnsä. Mies lopetti kerronnan sylkäisemällä hautaa kohti. Kohtaaminen kertoi siitä, että venäläisetkin kaipaavat myös niin sanotusti ”vanhoja hyviä aikoja”, jotka he itse joskus elivät.

Venäläisten suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen oli penseä, sillä heidän mielestään Suomi ikään kuin hivuttautui länteen ”vanhan kumppanin vierestä”, jossa se oli totuttu näkemään. Eräs Pietarin metron työntekijä – kuultuansa olevani Suomesta – totesi minulle: ”Nato, Nato” ja kertoi olevansa kotoisin Uusikirkosta, joka kuului ennen Suomeen. Julkisessa keskustelussa Suomen päätöstä hakea Nato-jäsenyyttä pidettiin viime kädessä sen omana eikä siitä noussut isompaa meteliä.

Kulttuurin puolesta kävin Ruskealan musiikkifestivaaleilla, jotka ovat Venäjän Karjalan suurimmat kerran vuodessa järjestettävät klassisen musiikin festivaalit. Hirveästi Suomea tai suomalaisuutta ei tuotu esiin, vaikka juhlissa oli karjalaisiin kansallispukuihin pukeutuneita letkajenkan tanssijoita. Valamon luostarista paikalla oli myös miesmunkkikuoro sekä erikoisuutena Venäjän ja Mongolian rajalta tulleet kurkkulaulajat. Kansainvälisyyttä Ruskealan kalliolouhoksiin, joissa festivaalit pidettiin, toi myös se, että yhtä aluetta kutsutaan ”italialaiseksi louhokseksi”. Louhoksen nimi tulee siitä, kun aikanaan sieltä vietyä kiveä ovat käsitelleet Pietariin saapuneet italialaiset kivenveistäjät ja -suunnittelijat. Varsin karjalaisen kuuloisia laulajia ja paikkojen nimiä.