”Oikeaa” kristinuskoa ei ole

Monet Raamatun käskyt ja moraalikäsitykset ovat ihmisoikeuksien vastaisia. Homojen tappamista ei enää hyväksytä. Uusi testamentti hyväksyi vielä orjuuden ja naisen epätasa-arvoisen aseman. Paavalin mukaan naisen tuli peittää päänsä, hänen ei tullut palmikoida hiuksiaan eikä laittaa koruja. Naisen ei kuulunut myöskään opettaa. Kristikunta on onneksi pääosin etääntynyt tuollaisista ”talibanien” moraaliopeista.

Kristikunnan suurin ihmisoikeusloukkaus on ollut suhtautuminen juutalaisiin. Juutalaisvastaisuutta näkyi jo Uudessa testamentissa ja voimistui alkuvuosisatoina. Se oli välttämätön, joskaan ei riittävä edellytys juutalaisten vainoille Euroopassa ja holokaustille.

Raamatun valikoiva ja tulkitseva lukutapa tekee kristinuskon siedettäväksi nykykristityille. Heidän on ollut suhteellisen helppo luopua Raamatun vanhentuneista moraalikäsityksistä, koska moraaliset käsitykset eivät kuulu totuuden vaan tunteiden alaan, kuten Edward Westermarck on esittänyt. Samaa merkitsee Humen giljotiini. Moraalia (tai kristinuskon syntiä) ei voi johtaa tosiasioista. Sen vuoksi voi tosiasioiden estämättä muuttaa moraalikäsityksiä ja niiden sisältönä olevia paheksumisen ja hyväksymisen tunteiden kohteita.

Eri asia on, että tosiasiat ja niistä koostuvat olosuhteet tietenkin vaikuttavat moraalikäsityksiin. Moraalikäsitystenhän on jollakin tavalla toimittavan ihmisten käytännöissä. Esimerkiksi maailmankauppaan osallistuva ei voi noudattaa moraalikäsitystä, minkä mukaan vääräuskoinen tulee tappaa. Jos toisaalta moraalikäsitykseen, esimerkiksi homouteen, liittyvä tunne on voimakas uskovan yhteisön paineen, helvetin tai synnin teon pelon vuoksi, voi olla vaikea tunnustaa biologisia tosiasioita, joilla pitäisi olla merkitystä homouden synnillisyyttä arvioitaessa.

Moraalikäsityksiä suuremman, nimittäin uskomisen ongelman nykyihmiselle tuottavat kristinuskon varsinaiset uskonnolliset opit eli uskonnolliset väittämät ja uskomukset, koska niitä toisin kuin käskyjä ja moraalikäsityksiä koskee kysymys, voidaanko niitä pitää totena. Ja mikä on opillinen minimi, jonka perustella kirkko tunnustaa ihmisen uskovaksi ja hän voi pitää itseään uskovana? Pappien puheissa uskon minimi on milloin mitäkin.

Kristinuskon keskeisetkin opit aiheuttavat nykyihmiselle älyllisiä ongelmia (osa tiedollisesti, osa loogisesti) ja myös moraalisia ongelmia. Synnin ja helvetin pelko vaikeuttaa ongelmien havaitsemista ja järjen käyttöä.

Kristinuskon mukaan se perustuu Jumalan ilmoitukseen. Kuitenkin kristinuskon sisällöstä on ollut erilaisia käsityksiä ja kiistoja alkukirkosta lähtien. Tämä voidaan havaita jo Uuden testamentin kirjoituksista. Jeesus-vainaan opetusta ja elämää on mahdotonta luotettavasti jäljittää toisistaan eroavien evankeliumien kertomuksista.

Uuden testamentin kirjoitukset heijastavat auttamatta aikansa maailmankuvaa: käsityksiä historiasta, ihmisestä, luonnosta ja kosmologiasta.

Evankelistat Markus, Matteus, Luukas ja Johannes eivät olleet Jeesuksen opetuslapsia eivätkä olleet itse nähneet häntä, saati Marian siittämistä Pyhällä hengellä. He kirjoittivat muiden kertomusten, oman kulttuurinsa ja maailmankuvansa perusteella noin 40-80 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Ajan myötä kertomukset saivat yhä mielikuvituksellisempaa sisältöä. Ajan mielikuvitusmaailma oli nykyihmisen silmin villi.

Uuden testamentin vanhimmat tekstit, Paavalin kirjeet ja Markuksen evankeliumi, eivät sisällä kertomuksia Jeesuksen syntymästä eivätkä neitsytäidistä. Kertomus tietäjiä Jeesus-lapsen luo ohjanneesta tähdestä ei sovi nykyajan kosmologiaan. Nykykosmologian kannalta on satua myös se, että Jeesus kohotettiin taivaaseen ja pilvi peitti hänet näkyvistä. Paavalin kuvaus Jeesuksen toisesta tulemisesta kuvastaa hänen ja aikalaistensa käsitystä maailmankaikkeudesta: ”meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoissa”.

Jeesuksen ajan juutalaisten keskuudessa usko aikojen loppuun ja kuolleiden ylösnousemukseen oli yleistä. Uudessa testamentissa kukaan ei kerro nähneensä Jeesuksen ylösnousemusta. Tyhjästä haudasta ei kerrota Uuden testamentin vanhimmissa osissa vaan ainoastaan evankeliumeissa. Usko Jeesuksen ylösnousemukseen perustui opetuslasten tulkintaan heidän kokemistaan ilmestyksistä. Alkukirkko uskoi Jeesuksen aloittaneen kuolleiden ylösnousemuksen ja elettävän lopun aikoja. Niinpä Paavali uskoi Jeesuksen tulevan takaisin vielä hänen eläessään.

Kolmen vanhimman evankeliumin mukaan Jeesus julisti juutalaisille pian tulevaa Jumalan valtakuntaa. Jeesus toimi juutalaisuuden sisällä. Vasta Paavali ja alkukirkko tekivät kristinuskosta maailmanuskonnon oppeineen Jeesuksen ristinkuolemasta kaikkien ihmisten syntien sovituksena ja pelastuksena. Jeesuksen itsensä mukaan elämästä sai palkinnon tai rangaistuksen moraalisen käyttäytymisen perusteella. Vanhurskas sai pääsyn Jumalan valtakuntaan. Huonosti elävä sai rangaistuksena ikuisen kidutuksen, mitä voidaan pitää moraalisesti kohtuuttomana.

Alkukirkossa kastettiin ihmisiä heidän omaksuttuaan uskon Jeesukseen. Jeesuksen toisen tulemisen viivästyessä oli vaikea uskoa omien lasten joutuvan kadotukseen. Lapsikaste omaksuttiin. Se helpotti helvettiopin hyväksymistä, pakanoista viis. Helvettioppi tuottaa edelleen moraalisia ja älyllisiä vaikeuksia. Kun Jeesus ei pian tullutkaan, muutama miljardi hänestä tietämätöntä pakanaa lisää on ehtinyt joutua kadotukseen.

Kreikkalaisten kirkkoisien kristinuskoon juurruttama ja edelleen tavanomainen usko sielun kuolemattomuuteen on ristiriidassa kuolleiden herättämisen opin kanssa. Pitävätkö nykykristityt oppia Jeesuksen toisesta tulemisesta viimein vanhentuneena?

Nykykirkon tunnustus muotoutui noin kolmen vuosisadan kuluessa monien kiistojen tuloksena kirkolliskokousten päätöksin. Puhe Jumalan ilmoituksesta on käsitteellisesti epäselvä ja mystinen. Erimielisyydet koskivat jopa sitä, mikä Jeesus oli. Toisten kirkkoisien mukaan Jeesus oli ihminen, joidenkin mukaan hän oli alusta alkaen Jumala. Kompromissiksi tuli se, että Jeesuksessa oli kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalallinen. Ymmärtäköön ken tahtoo. Uskovien mukaan se ei ole tarpeen.

Oikeaa kristinuskon tulkintaa ei ole. Muuttuvat tulkinnat, opillinen joustavuus uskon ”minimissä” ja vaikeiden asioiden sivuuttaminen ovat pitäneet ja pitävät kristinuskoa hengissä. Valistuksen ja moraalisen sivistyksen kasvun ansiosta kristityt eivät enää juuri tapa ja sodi opillisten erimielisyyksien vuoksi. Jeesuksen rakkauden käsky ei siihen riittänyt

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu