Kuka päättää siitä kuka on Saamelainen

Kuka päättää siitä, kuka on saamelainen

Pääministeri Sanna Marin perustaa toimintansa sateenkaariajatteluun. Vaikka hän julkisesti kielsi 8.10.2020, ettei tiedä valtioneuvostossa olevan sateenkaariverkostoa, sellainen siellä on. 
Tasa-arvo-ohjelmassa mainitaan ”Valtioneuvostoon on vuonna 2020 perustettu sateenkaariyhteistyöverkosto, jonka tavoitteena on edistää kansallista sateenkaaripolitiikkaa paremman tiedonkulun ja yhteistyön kautta. Verkoston muodostavat useat ministeriöt sekä järjestöt Seta, Trasek, ISIO, Sateenkaariperheet ja Amnestyn Suomen osasto.” TASO:n esittelee sen laatija tasa-arvoministeri Thomas Blomqvist, ja PM Sanna Marin allekirjoittaa. Otan tämän esille siksi, että sateenkaariajattelu näkyy saaneen ensisijaisuuden kaikkien asioiden valmistelussa. Miksi valtioneuvostossa ei ole samalla tavalla saamelaisuuden yhteistyöverkostoa?

Saamelaisuuden ytimessä on suku. Saamelaiset tunnistavat toisensa suvun perusteella, ja sukutietämys perustuu kollektiiviseen sukujen toisistaan tietämiseen vahvasti perimätietojen kautta. Sukutietämys ei jaa henkilöitä parempiin tai huonompiin, vaan kenen sukuun kuulut.

Alkuperäiskansoilla on kansainvälisen oikeuden mukaan oikeus päättää itse keitä he ovat ja keitä heihin kuuluu, käyttäen identiteettinsä määrittelemisessä ja kansansa jäsenyyden tulkitsemisessa kulttuurilleen ominaisia tapoja ja perinteitä. Tämä tarkoittaa sitä, että saamelaiset kollektiivisesti tunnistavat toisensa saamelaisiksi. Jos tätä kollektiivista tunnistamista ei tapahdu, tunnistamatta jäänyt henkilö ei ole saamelainen (=ryhmäidentifikaatio). 

Nyt taistellaan poliittisesti siitä, kuka on saamelainen. Voimassa olevassa laissa saamelaiskäräjistä (974/1995) 3 §:ssä määritetään, kuka on saamelainen:

”Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:
1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai
2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka
3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Nyt esillä olevassa lain muutoksessa saamelaisuuden keskeiseksi määrittelyn perustaksi halutaan saamen kieltä. Jatkossa ”saamelaiseksi haluavalla” pitää olla esivanhempi, joka on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään ja tämän esivanhemman pitäisi löytyä viimeistään neljännestä sukupolvesta.

Saamelaisia on Suomessa n. 50 000-100 000. Jos saamelaisten asiaa hoidettaisiin kuten alussa viittasin sateenkaariasioihin, saamelaisten itsensä osallistuminen lain säätämisen valmisteluun ja tekstisisältöön olisi tapahtunut jo ajat sitten. Kulttuuriperimään kuuluu tuo kertomani kollektiivinen sukujen perimätiedon käyttäminen toistensa tunnistamisessa saamelaiseksi.

Tänä päivänä näyttää olevan tärkein saada Lapin alueella asuvat merkityiksi poliittisesti vaaliluetteloihin ja toiset sieltä poistetuiksi. Se, että onko hänet kulttuuriperinnöllisesti tunnistettu saamelaiseksi, sillä ei näytä olevan niinkään merkitystä.

Kari Pohjola